”Coldplayn stadionpop on parhaimmillaan nostattavaa, mutta kaikista nokkelista viittauksista huolimatta yhtyeen maailma on steriili kuin leikkaussali”, kirjoittaa Ville Aalto arviossaan.
Teksti: Ville Aalto, kuva: EMI
Coldplay: Mylo Xyloto
Parlophone
“Number one in Britain and successful in the States / So round the table me and label bosses contemplate / You’ve got to get a second home / And hang with Chrissie Hynde”, lauloi Half Man Half Biscuit vuonna 1996 kappaleessaan Eno Collaboration.
En tiedä, onko Chris Martin koskaan tutustunut Half Man Half Biscuitin tuotantoon, mutta hänen elämänsä käsikirjoitus vaikuttaa perustuvan anarkistisen kulttiyhtyeen kappaleeseen – aina New Yorkiin muuttamista ja Coldplayn taannoista The Pretenders -lainaa 2000 Miles myöten.
Yhtyeen edellinen albumi, vuonna 2008 ilmestynyt Viva la Vida or Death and All His Friends, oli tarinan huipentuma – myyttinen Eno Collaboration. Eksentrinen tuottajakonkari Brian Eno ruokki maailman suurimmaksi yhtyeeksi kasvaneen kvartetin taiderock-impulsseja, ja tuloksena oli ilmeikäs teos, joka käänsi jopa paatuneiden Coldplay-vihaajien päät.
Mylo Xyloton kuuntelemista tulee tahtomattaankin alustaneeksi Half Man Half Biscuitin ruokkimilla kuvitelmilla Martinin ja yhtyetoverien palavereista levy-yhtiön neuvotteluhuoneessa. Coldplay kun on yksi niistä harvoista yhtyeistä, joiden yhteydessä on mainittu tulosvaroitus.
Sen lisäksi päätä rasittaa yletön määrä oheistietoa, jonka läpi musiikki siivilöityy. Enon panos on tällä kertaa tuotannon sijaan sävellyksissä, ja yhtyeen jäsenet ovat ottaneet perinpohjaista oppia hänen konseptuaalisista taipumuksistaan.
Siispä Mylo Xyloton odottaa olevan moderni musikaali, jonka maailmassa kuuluu kaikuja amerikkalaisesta graffitikulttuurista, toisen maailmansodan saksalaisesta Valkoinen ruusu -vastarintaryhmästä sekä maailman parhaasta tv-sarjasta The Wire – Langalla.
Teosmaisuus on kuitenkin väkinäistä. Kolmea lyhyttä välisoittoa erehtyisi luulemaan kappaleiden introiksi, ellei niitä olisi vaivauduttu nimeämään. Musikaalitunnelma nostaa päätään vain lopetusraidalla Up with the Birds, joka kuulostaa juuri siltä, että pop-yhtye on päättänyt tehdä musikaalisävelmän.
Jos Mylo Xylotoa lähestyy vain musiikkina – mikä on pohjimmiltaan sekä mahdotonta että tarpeetonta – kuuntelukokemus pysyy yhtä turhauttavana. Äänimaisemaltaan ylettömän levyn jokaista kauneusvirhettä pysähtyy tulkitsemaan.
Onko Us Against the Worldin kitara-arpeggioon jätetty tarkoituksella hapuilevia kohtia? Ujeltaako Chris Martin Charlie Brownin introssa epävireisesti tahallaan?
Omalla tavallaan Coldplay on Kanye Westin sukulainen. Kumpikin artisteista tekee elämää suuremmaksi paisutettua modernia poppia, jossa yllättävät elementit kohtaavat.
West naitti uudella levyllään aikuisrockia ja hiphopia, Coldplay on puolestaan saanut samalle kappaleelle mahtumaan samplen Sigur Rósilta ja vähäpukeisuudestaan tunnetun pop-tähden Rihannan.
Mutta siinä missä West tuntuu paljastavan itsestään liikaakin, Chris Martin ei kerro elämästään mitään. Coldplayn stadionpop on parhaimmillaan nostattavaa, mutta kaikista nokkelista viittauksista huolimatta yhtyeen maailma on steriili kuin leikkaussali.
Arvio on julkaistu Rumbassa 14/11. Eipä näy levyä Spotifyssa.