Green Day: !Uno! – Kunnianhimoisen levytrilogian lähtölaukaus on jää tussahdukseksi

”Kaikki kuulostaa ihan kivalta soidessaan, mutta pitkäkestoisia korvamatoja ei lopulta löydy. Uno! on hieman ontuva kädenojennus alkuaikojen faneille”, kirjoittaa Antti Piirainen arviossaan.

Teksti: Antti Piirainen, kuva: Warner

Green Day: !Uno!
Reprise

Vanhojen punkkien viimeinen oljenkorsi

Kolmatta vuosikymmentään tahkoava Green Day tekee spektaakkelimaisen paluun juurilleen julkaisemalla ei yhtä tai ei kahta vaan kolme levyä. Uno! Dos! Tre! -nimisen trilogian ensimmäiset osat esitellään tämän vuoden puolella, ja kolmas palanen tulee tammikuussa 2013. Kuulemma suuri luovuudenpuuska valtasi yhtyeen, mutta kuinka laadukas se on ollut?

American Idiot (2004) on ehkä vuoden 1994 läpimurtolevyn Dookien ohella Green Dayn tähtihetki, ja tuntuu siltä, että vielä vuonna 2012 yhtye ratsastaa pienehköllä mutta alati laantuvalla aallonharjalla. Fanikuntaa on tässä kohtaa uraa jo melko vaikea uusia, joten bändi tarjoaa 2000-luvulla kelkkaan hypänneille hieman sitä samaa, mikä herätteli levynostajat viime vuosituhannen puolella.

Takaisin juurille, siis. Eikös Green Day ollut joskus melko suoraeleinen punkbändi? Sitä ainakin on julkaisua edeltävissä haastatteluissa lupailtu. Kolme sointua siis riittää, jälleen kerran.

Lupaus toteutuu ainakin osittain. Aloituskappale Nuclear Family on pirteähkö kolmen soinnun punk-rykäisy ja kertoo kaiken, mitä levyllä on tarjota. Mutta miltä Kerplunkin (1992) tai Dookien faneista tuntuu, kun Green Day saapuu studioklinikalta näin kuohitun kuuloisena? No, kyllähän siinä tulee Basket Caseä ikävä.

En useammankaan kuuntelun jälkeen osaisi yhdistää ainoaakaan tämän levyn kappaletta esittäjäänsä. Uno! On todella yhdestä kankaasta leikattu. Ehkä trilogian toisten osien saapuessa levy saa vertailun kautta enemmän persoonaa, mutta tässä vaiheessa bändin nimen voisi vaihtaa ja kokonaisuutta voisi myydä jonkun toisen ostaripunk-ryhmän julkaisuna. Ainoa persoonallinen seikka koko paketissa on Billie Joe Armstrongin lauluääni. Siinä on plussansa ja miinuksensa.

Armstrongille voi tarjota yhden mitä selkeimmän vertauskohdan: Weezerin Rivers Cuomo. Kummatkin ovat saavuttaneet neljänkymmenen vuoden rajapyykin, mutta Cuomo vääntää yhä vaivaannuttavia teini-ihastuskappaleita eikä Billiekään pärjää paljoa paremmin. ”Wanna be a troublemaker”, ”You’re a stupid motherfucker” ja muut valitut kommentit kuulostavat yksinkertaisesti noloilta tässä vaiheessa ja iässä.

Toisaalta, tätä symppissetää haluaa tuskin kukaan rangaista porttikiellolla lähiostarille. Kyllähän hänellä tuntuu energiaa riittävän. Tuon energian voisi silti käyttää paljon luovemmin.

Kaikki kuulostaa ihan kivalta soidessaan, mutta pitkäkestoisia korvamatoja ei lopulta löydy. Uno! on hieman ontuva kädenojennus alkuaikojen faneille. Studiokiillotettuna se on edellisiä levyjä muistuttavaa tuttua ja turvallista teinipaahtoa, jota voi hyräillä ohimenevän hetken.

Ei missään nimessä mahalasku, mutta käteen ei jää paljoa monenkaan kuuntelun jälkeen. Dos! Ja Tre! saavat tässä kohtaa rutkasti lisää suorituspaineita.

Arvio on julkaistu Rumbassa 10/12. Kuuntele levy Spotifyssa.