Kolme asiaa, joita ei olisi uskonut kokevansa Arctic Monkeysin levyä kuunnellessa

Oskari Onninen havaitsi itsessään yllättäviä tuntemuksia sheffieldiläisbändin uutuuden äärellä.

Teksti: Oskari Onninen

Arctic Monkeys: AM
Domino
3stars

Pikkutuntien isot rockit.

Arctic_Monkeys_-_AMAsia, jota en olisi koskaan uskonut kokevani: pohdin Arctic Monkeysia kuunnellessani, että soivaan kappaleeseen pitäisi saada laulamaan Nick Cave.

Toinen asia, jota en olisi koskaan uskonut kokevani: huomaan Arctic Monkeysia kuunnellessani, että bändin kitaralinjat ovat monessa kappaleessa silkkaa Black Sabbathia.

Kolmas asia, jota en olisi koskaan uskonut kokevani: huomaan, että Arctic Monkeys on kuumeisesti yrittänyt tehdä niin hyvän r&b-kappaleen kuin kitararockbändi vain voi. Ja vielä onnistunut siinä.

Queens of the Stone Agen Josh Hommen kanssa kaveeraaminen on vienyt Arctic Monkeysin todella kauas Whatever People Say I Am, I’m Not -levyn ajoista. Vuoden 2006 debyytti on tosin yhä ja täysin kiistatta bändin ainut klassikkojulkaisu. Nyt Monkeys ottaa jälleen selviä askelia pois Sheffieldin rähjäklubeilta kohti vieläkin suurempia yleisöjä – jos sillä on ollut edes ollut enää vuosiin mitään tekemistä rähjäisyyden kanssa.

Levyn kolme tähän mennessä julkaistua singleä, joihin viittasin alun hämmästelyissäni, ovat kaikki erinomaisia. Varsinkin Caveen assosioituva Do U Wanna Know on todella vaikuttavaa ja dramaattista vonkausrockia, jollaiseen en olisi uskonut Arctic Monkeysin kaltaisen bändin pystyvän.

Black Sabbathilta Arctic Monkeys on lainannut riffit, mutta tehnyt niistä pahanenteisen laahaamisen sijaan skarppeja. R U Mine? -single on esimerkeistä onnistunein, mutta Arabella-kappaleen sabbathismi saa suorastaan hörähtämään.

Samoin hörähdyksiä aiheuttaa Why’d You Always Call Me When You’re High -singlen r&b-kikkailu. Se tuntuisi hölmöltä ja irralliselta, ellei One for the Road -luottaisi samaan temppuun.

Vaikka solisti Alex Turner on sanonut, että albumi on saanut nimensä Velvet Undergroundin VU-kokoelman inspiroimana, nimen kellonaikoihin viittaava kaksoismerkitys on vähintään ilmeinen. Kappaleita vetää temaattisesti yhteen juuri pikkutuntien riskialtis tunnelma.

Arctic Monkeysiltä on rohkea valinta viedä tyyliään näin julkeasti keskitietä ja Saksan jättimäisiä rockfestareita kohti. Vielä kun albumilla olisi ollut enemmän kultaa kuin sen singlekolmikko.

Arvio on julkaistu Rumbassa 8/13.