Norjan kirkonpolttaja-linnakundi tappeli New Orleansin sludgesuuruuden kanssa. Kumpi voitti?
Kuva: Scott Caliva
Burzum: Fallen
Byelobog
Entisen black metal -kauhukakaran kypsä mestariteos.
Vuodet kiven sisässä ovat tehneet hyvää Varg Vikernesille. Fallen on jo toinen uusi Burzum-levy vuoden sisään. Ensimmäinen vapaalla jalalla tehty albumi Belus oli tervetullut paluu black metalin pariin muutaman natsiambient-levyn jälkeen. Fallen on vielä Belustakin parempi.
Vaikka julkaisutahti vaikuttaa nopealta, Fallen on huoliteltu ja tyylikäs kokonaisuus. Rokokoomainen kansi on genrensä tyylikkäimpiä ja kuvaa levyn surumielistä kauneutta loistavasti. Burzumin musiikki on nykyään nimenomaan kaunista ja täynnä pieniä nyansseja.
Ensimmäinen oikea biisi Jeg Faller sisältää kaikki ne osa-alueet, jotka tekevät Fallenista lähes täydellisen levyn. Näennäisen yksinkertainen riffi ja puhtaasti laulettu kertosäe on valovuosia edellä Vargia apinoivien makuuhuonemisantrooppien suhinasta.
Puhdasta laulua viljellään läpi levyn. Pitkät ja yksinkertaiset biisit sitovat ambient-aikojen minimalistisen estetiikan ja 1990-luvun levyjen raakuuden saumattomasti. Melodiakuluista kaikuu myös neofolk.
Fallen on kypsä ja näkemyksellinen taideteos, jota ei kannata sivuuttaa kuriositeettina. Tämä on aikuisten musiikkia, eikä mitään teinipoikien ininää.
Lasse Auranne
Crowbar: Severe the Wicked Hand
Century Media
New Orleansin sludgesuuruus äijäilee vaan ei urpoile.
New Orleansin rämeiltä nousi 1990-luvulla myrkyllisiä höyryjä. Downin, Eyehategodin ja Crowbarin sludgetuksessa oli aistittavissa erityisen pahaa jujua. Näistä Crowbar on jäänyt vähimmälle huomiolle, vaikka onkin pysynyt kasassa menestyksekkäämmin kuin kollegansa.
Crowbarilla ei ole Phil Anselmon kaltaista julkkismaskottia, eikä se ryve opiaatein vahvistetussa itseinhon kuonassa Eyhategodin tavoin. Mediaseksittömyydestään huolimatta Crowbar on ensiluokkaista etelän pörinää. Sever the Wicked Hand on tervetullut paluu parrasvaloihin.
Kirk Windstein luotsaa ryhmänsä läpi epätoivoisen maiseman nyökäten ajoittain Neurosisin ja Griefin suuntaan, ja välillä bändi kumartaa myös Robert Johnsonin kaltaisille bluesin esi-isille. Saatana elää ja voi hyvin syvällä etelässä.
Crowbar ei tälläkään levyllä ole keksimässä pyörää uudestaan, mutta ensiluokkainen toisinto toimivaksi todetusta reseptistä riittää. On se jännä juttu: amerikkalainen äijäily on bluesia ja heroiinia, mutta Suomessa äijät vetävät mäyräkoirapahvin päähänsä ja laulavat Jumalasta ja Ikeasta.
Lasse Auranne
Arviot on julkaistu Rumbassa 3/11.