”Shaking the Habitual on alusta loppuun hengenvaaralliselta tuntuvaa seikkailua tiloissa, joista ei tiedä, ovatko ne viidakkoja vai tehtaita ja sijaitsevatko ne menneisyydessä vai tulevaisuudessa”, kirjoittaa Oskari Onninen arviossaan.
Teksti: Oskari Onninen, kuva: Elin Berge
The Knife: Shaking the Habitual
Brille
Kulttuuripoliittinen julistus, puolivahingossa.
The Knifen Olof Dreijer sanoi The Guardianin haastattelussa, ettei heidän tarkoituksenaan ollut aluksi julkaista Shaking the Habitualia lainkaan Knife-nimellä. Hän ja duon toinen osapuoli, sisko Karin Dreijer Andersson, päättivät kuitenkin tehdä niin, koska se oli ”hauskaa”. Lisäksi he lainasivat Judith Butleria, kertoivat albumin inspiraationa olleen queer-teoriat ja haluavansa musiikkinsa kaatavan valkoisten ja etuoikeutettujen miesten hallitseman popin normiston.
Levyä edeltänyt manifesti oli puolestaan sekopäistä tajunnanvirtaa, jossa osansa saivat yhteiskuntamme kivettyneet linnakkeet hyperkapitalismista luokkajärjestelmään ja patriarkaattiin.
Julistavat Dreijerit millaista missiota tahansa, poliittisesti ravistelevinta Shaking the Habitualissa on, että sen julkaisee juuri yhtye nimeltä The Knife. Siis sama bändi, joka teki vielä yhdeksän vuotta sitten José Gonzalezin coveroitavaksi ja Sonyn mainoksiin kelpaavaa syntikkapoppia ja joka seitsemän vuotta sitten julkaisi Silent Shout -albumin, jonka hyinen äänimaisema on 2000-luvun konepopin vallankumouksellisin.
Ja nyt meillä on Shaking the Habitual, joka metsästää, nylkee ja syö José Gonzalezin aamiaiseksi, saa Silent Shoutin tuntumaan Army of Loversilta ja ilmaisee avointa kuvotustaan Sonyn kaltaisia kapitalismin monoliitteja kohtaan.
Shaking the Habitual rakentuu melodian sijaan kummituslinna-ambientin ja hakkaavien industrial-rytmien päälle. Se on alusta loppuun hengenvaaralliselta tuntuvaa seikkailua tiloissa, joista ei tiedä, ovatko ne viidakkoja vai tehtaita ja sijaitsevatko ne menneisyydessä vai tulevaisuudessa.
Dreijereiden pääprioriteetin vastaisesti Knifen vallankumous on sen tavassa tunkeutua kulttuuriteollisuuden ihon alle ja kääntää spektaakkeli päälaelleen. Samaan aikaan, kun kulttuurituotteet rakennetaan luotettavien brändien varaan, Knifen brändissä voi luottaa vain siihen, ettei siinä ole mitään luotettavaa.
Jos aiemmin Knife on pyrkinyt toimimaan musiikkiteollisuuden normien vastaisesti välttelemällä keikkoja ja haastatteluja sekä tekemällä visiiteistään palkintogaaloihin ivallisia performansseja, Shaking the Habitual sylkäisee rakenteiden lisäksi myös vanhoja Knife-faneja naamalle ja karkoittaa osan heistä varmuudella. Tämän albumin jälkeen on selvää, ettei vanha Knife palaa enää takaisin.
Se on puhtaasti oikein, sillä jos jotain kohdetta tulee musiikilla ravistella, niin konservatiivista, vaarattomuuteen ja turvallisuuteen luottavaa kuulijakuntaa, joka on saavuttanut viime vuosina myös indiekansan.
Knifen varsinainen, levyn julkaisumanifestissa ja haastatteluissakin alleviivattu sanoma puolestaan jää tutulla tavalla efektoidun äänen julistamiksi korneiksi sloganeiksi: ”Money just can’t buy western standards”, ”Liberals give me nerve itch”, ”Rewrite the history to suit our needs”, ”End extreme wealth”. Vain Free Pussy Riot puuttuu.
Rahan vallasta saarnaamiseen nähden on ironista, että Dreijerit kuuluvat Fazerin ökysuvun ruotsalaiseen haaraan. Toisaalta kun Shaking the Habitual on yksi maailman viimeisistä albumeista sukupäivällisellä soitettavaksi, miksi siitä tarvitsisi keskustella pöydän ääressä.
Jos Silent Shout oli Knifen vallankumouksellinen albumi, Shaking the Habitualin kohtalo on olla radikaali. Vaikka tilanne olisi houkuttelevampi päinvastaisena, Shaking the Habitual jäänee harvinaiseksi julistukseksi siitä, miten popmusiikin raamit voi halutessaan vääntää solmuun vakiintuneestakin asemasta käsin.
Toisaalta, nyt ensimmäiset kivet ja polttopullot on heitetty normatisoituneen muotokielen niskaan. Kuka uskaltaisi olla seuraava?
Arvio on julkaistu Rumbassa 4/13. Kuuntele levy Spotifyssa.