Soliti-yhtiön laadukasta julkaisusarjaa jatkavan Black Twigin soundi on kaukana suomalaisten suosimasta mollijollotuksesta. Onko tässä jälleen esimerkki ”profeetta omalla maallaan” -ilmiöstä?
Teksti: Saku Schildt, kuva: Markku Roinila
Mistä hitosta Nick Triani näitä bändejä löytää? Siinä kysymys, joka pulpahtaa väkisin mieleen Black Twigin albumia kuunnellessa.
Hämmentävintä on, että saman kysymyksen on saanut esittää jo monta kertaa puolen vuoden sisään. Syyskuussa tuiki tuntematon The New Tigers löi pöytään levyn, joka nostettiin muun muassa Rumban arviossa Joensuu 1685:n ja Magenta Skycoden tuotosten rinnalle suurten kotimaisten indiedebyyttien joukkoon. Myös Big Wave Ridersin samassa kuussa esittelemä esikois-ep keräsi kosolti kiitosta.
Alkutalvesta Soliti-hypessä koitti uusi vaihe, kun New Tigersin tavoin täysin puskista ilmestyneen Black Twigin nettisinglet aiheuttivat huokailua musiikki-intoilijoiden ja -toimittajien Facebook-seinillä. Kappaleet lupasivat tammikuun alussa ilmestyneeltä Paper Trees -levyltä hivelevästi rämiseviä kitaroita, sonicyouthmaista särmää ja mukavan ysäristi kaikuvia laulumelodioita.
Black Twigin myötä tuottaja-Trianin levy-yhtiöllä on rosterissaan jo kolme kansainvälisellä mittapuulla varteenotettavaa debytoijaa. Ei hullumpi saavutus.
”Heh, tuohon voisi kai sanoa, että me löydettiin New Tigers ennen Nickiä. Soitettiin niiden kanssa yksi keikka ennen kuin kumpikaan oli Solitilla”, naurahtaa Black Twigin laulaja Aki Pohjankyrö.
”Ei Black Twigin löytymiseen mitään kummempaa tarinaa liity. Lähetettiin demonauha Nickille, käytiin sen kanssa pari kertaa kahvilla ja siitä homma lähti kulkemaan. Levy äänitettiin Nickin johdolla, mutta biisit olivat valmiita jo ennalta. Meillähän on Solitin kanssa master-diili, eli levy äänitettiin omalla kustannuksella.”
Myös Triani kuittaa asian toteamalla, että oli lähinnä onnekas, kun sattui löytämään lyhyellä aikavälillä kolme kiinnostavaa englanninkielistä bändiä. Sillä saralla onkin nyt tarjontaa, kun useimmat levy-yhtiöt etsivät lähinnä suomenkielisiä artisteja.
”Olin kiinnostunut kustakin kolmesta yhtyeestä jo työskennellessäni Johanna Kustannuksessa, mutta silloin yhteistyö ei onnistunut. Black Twigin tapauksessa minun oli alun perin määrä toimia vain heidän tuottajanaan, mutta kun Soliti käynnistyi, he tuntuivat ilmiselvältä valinnalta firmalle”, Triani kertoo.
Black Twig on yhtiökollegojensa tavoin paitsi englanninkielinen myös muilla tavoin epäsuomalaisen kuuloinen bändi. Suomessa artistienemmistön soundi pursuaa mollisointuja ja flirttailee slaavilaisen kaihon kanssa, mutta tennesseeläisperäisen omenalajikkeen mukaan nimettyä Black Twigiä voisi luulla musiikkinsa puolesta brittibändiksi.
”On aika hauskaa, miten paljon meitä on verrattu nimenomaan britti-indieen, kun kukaan bändistä ei ole sitä liiemmin kuunnellut. Ihan viime aikoina vasta ollaan perehdytty. Minä olen toistaiseksi tehnyt biisit, mutta saapa nähdä, miten soundi kehittyy, jos nuo muutkin alkavat säveltää”, Pohjankyrö sanoo.
Black Twigin soittajien taustoista löytyy pieni yllätys: The Stone Roses -kaikuilun sijaan osa yhtyeen muusikoista on varttunut jopa metallin parissa. Basisti Janne Markkanen soitti aikaisemmin melodista death metalia karhulalaisen Omnium Gatherumin riveissä.
Pohjankyrö arvelee, että monipuolinen musiikkimenneisyys on yksi syy sille, miksi Black Twig on löytänyt toimivan soundin.
”Sen myötä kuulostamme nimenomaan bändiltä, eikä sellaiselta, että tässä seurattaisiin jotain ennalta päätettyä kaavaa. Sonic Youth ja My Bloody Valentine taitavat olla orkesterin suurimmat yhteiset suosikit”, laulaja kertoo.
Black Twigin taiteelliset arvot ovat kohdallaan, mutta kaupallinen menestys voi olla vaikeampi virittää. Esimerkiksi New Tigersin albumi jäi vaille listasijoituksia kaikista kriitikoiden ylisanoista huolimatta.
Tuntevatko englanninkielistä, suomalaiselle valtavirralle vierasta rock-tyyliä edustavat muusikot itsensä muukalaisiksi kotimaassaan?
”En nyt ihan noin sanoisi. Sen verran tuossa on perää, että on aika vähän bändejä, jotka sopivat tyylillisesti kanssamme samalle keikalle”, Pohjankyrö sanoo.
”Sehän on hauskaa, jos bändiä ei hoksaa saman tien suomalaiseksi. On ollut todella kiva kuulla vaikka Englannista ja jenkeistä, että siellä on porukka tykännyt singleistä. Sitähän on itse aika kuuro omille tekemisilleen, joten on hienoa, jos englantia äidinkielenään puhuvat voivat tykätä meistä.”
Suomen rajojen sisällä laulajalla ei ole kummoisia odotuksia kaupallisen menestyksen suhteen.
”En usko, että kaltaisellamme musiikilla voi saavuttaa Suomessa mitään hirveitä myyntilukuja. Eipä sitä olla ikinä määrätietoisesti haettukaan. Tämä on hyvin musiikkilähtöistä hommaa. Emme ole miettineet mitenkään tarkkaan, mitä pitäisi tehdä ja miten, että ura lähtisi paremmin nousuun.”
Myös Fullsteam Agencyn promoottori Artemi Remes tuntee englanninkielisten bändien haasteet. Black Twigistä innostunut, Radio Helsingissä yhtyettä taajaan soittanut ja bändille ulkomaanvieraiden lämmittelykeikkoja hoitanut Remes innostuu sähköpostissa pohtimaan, onko breikkaaminen hyvän musiikin tekemisen elinehto.
”Tuntuu oudolta, että englanniksi laulavien bändien kohdalla puhutaan niin usein kaupallisesta breikkaamisesta. Toivon toki bändille miljoonia pankkitilille, mutta näen aika epärealistisena ajatuksen rahallisesta menestyksestä. Kotimainen musiikkimedia saattaa luoda tällaisia paineita, mutta useimmat artistit seisonevat tukevammin maan pinnalla”, Remes sanoo.
”Kaupallinen menestys tulee jos on tullakseen, ja näinä aikoina se on kai ylipäätään aika mahdotonta. Toivon ennemmin, että Black Twig nauttisi jatkossakin yhdessä soittamisen ilosta!”
Tässä suhteessa Black Twig saattaa edustaa Fullsteam-promoottorin ideaalia. Pohjankyrö tuumaa, että bändin ykköshaave on saada levy julkaistua järkevästi ulkomailla, mutta sen jälkeen katsellaan rennommin, mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
”Ulkomailla kiertäminen voisi olla hienoa, mutta ne keikat ovat pikkubändeillä usein showcase-pohjaisia. Sitä touhua kohtaan minulla on kaksijakoiset fiilikset”, Pohjankyrö sanoo.
”Ei me olla pessimistejä, vaan kaikki mahdollisuudet pidetään avoinna. Omille olisi hyvä päästä, mutta muuten jalat ovat maan pinnalla. Sellainen samojen mestojen kiertäminen ja harkittu itsensä promotoiminen tuntuu joka tapauksessa aika staattiselta ajatukselta.”
Haastattelu on julkaistu Rumbassa 1/12.