Anton Vanha-Majamaa kävi M83:n keikalla Helsingissä. Jyrkimmät indie-talebanit ovat tuominneet massojen suosioon yltäneen ranskalaisbändin ”lätkärokiksi”, mutta Antonilla oli hauskaa kuin Linnanmäellä.
M83, Porcelain Raft
Tavastia, Helsinki
27.2.2012
Teksti ja kuvat: Anton Vanha-Majamaa
Italialaissyntyisen Mauro Remiddin sooloprojekti Porcelain Raft julkaisi vastikään yhden alkuvuoden mielenkiintoisimmista elektronisista levyistä. Strange Weekendin äänimaailma lainaa shoegazesta, mutta sen motiivit ovat ylevämmät. Musiikista huokuu pyrkimys saavuttaa jonkinlainen tietoisuuden seuraava aste, jossa muusikon fyysinen läsnäolo muuttuu yhdentekeväksi.
Tavastian lavalla Remiddi on vain kauluspaitaan pukeutunut charmantti mies, jonka olalla lepää sähkökitara ja sormet vääntelevät erilaisia namiskoita. Lämmittelijän paikka ei ole otollinen musiikille jonka tarkoitus olisi ylittää fyysiset raaminsa ja levitä taivaalle. Nyt se on rajattu puolen tunnin slottiin, yleisölle, joka odottaa illan päätähtiä.
Anthony Gonzalesin ja Nicolas Fromageaun muodostamana duona syntynyt M83 on nykyään käytännössä ensin mainitun sooloprojekti. Sitä se on ollut vuoden 2005 Before the Dawn Heals Us -levystä asti. Tavastian lavalle kiipeää silti täysi nelihenkinen yhtye.
Pikkuhiljaa käy selväksi, mistä Tavastian esityksessä on kyse. Kahta uusinta levyä painottava settilista on käytännössä tiivistelmä yhtyeen tanssittavimmista hetkistä. Kaikki unenomainen maalailukin on vain bilevaihteen enteilyä. Yhtye, joka on kymmenen vuoden ajan tehnyt unipoppia marginaaleissa, on yhtäkkiä ryhmä valtayleisöä liikuttavia tanssisankareita.
Ja yllättäen viitta sopii yhtyeelle paremmin kuin hyvin. Intron toistuva ”carry on” käynnistää täydellisesti mitoitetun 15 kappaleen putken, johon sisältyvät kaikki bändin tärkeimmät vauhtipalat. Tunnelmaa rakennetaan niin taidolla, ettei Midnight Cityä tule varrottua, vaikka se on juuri se kappale, jolla M83 murtautui radioiden soittolistoille ja massojen suosioon.
Tavastialla se on vain osa hurjaa tykitystä, josta ei selkäpiitä kutittavia hetkiä puutu. Toiseksi uusimmalta Saturdays = Youth-albumilta (2008) poimitut Kim & Jessie ja We Own the Sky ovat ehdottomia kohokohtia, joiden pakahduttavan kaihoisat, tarttuvat mutta ilmavasti liihottavat kertosäkeet saavat sydämen itkemään ja raajat heilumaan.
Olkoonkin, että keikkaa varten ne on sovitettu sellaiseen pehmoreivimuotoon, että pelkät midnightcityt tunteva yleisö osaa silti tanssia oikeissa kohdissa. Erityisesti jälkimmäinen kuulostaa livenä täysin erilaiselta kuin albumilla.
Niin – on selvää, että M83 haluaa saada aikaan bileet. Olisiko ilmassa epävarmuutta omaa biisimateriaalia kohtaan? Vai onko tämä enne siitä suunnasta, johon Gonzales haluaa projektiaan viedä? Kollegoiden seurueesta kantautuneet moitteet ”lätkärokista” ovat liioittelua, mutta kertovat jotain siitä, ettei tyyli miellytä kaikkia.
Itse nautin täysin sydämin. Gonzalesin kanssamuusikot hyppivät ja tanssivat lavalla, ja värivalot ravaavat ympyrää. Näin hauskaa minulla ei ole ollut Tavastialla sitten vuoden takaisen Sleigh Bellsin. Olen toki helposti miellytettävä: oikeassa seurassa, oikeassa mielentilassa lätkärokkikin käy.
Viimeisenä encorena kuultava yli kahdeksanminuuttinen Couleurs voisi jatkua tuplasti pidempään. Hiki virtaa, mutta kyllä tätä vielä hetken jaksaisi.
Seuraavan kerran M83:n voi nähdä Provinssirockissa 15. kesäkuuta. Kun nyt vauhtiin pääsit, lue myös Mikael Heleniuksen kirjoittama Videovilkaisu-artikkeli M83:n kuuluista musiikkivideoista.