Toista kertaa järjestetyllä Odysseus Festivalilla nähtiin yksi kesän hämmentävimmistä esityksistä – tapahtuman tunnelma oli pienimuotoinen mutta ylellinen

Mikael Mattila kävi Lonnan saarella toista kertaa järjestetyllä jazzfestivaalilla ja näki muun muassa Alabaster Deplumen, Etran De L’Aïrin ja Hailu Mergian.

29.07.2022

Odysseus Festival
Lonna, Helsinki
23.–24.7.2022

Teksti ja kuvat: Mikael Mattila

Viime kesänä debytoinut Odysseus Jazz Festival on eräänlainen laajennus Matti Niveksen ja kumppaneiden We Jazz -”tuoteperheeseen”, sikäli kun tällaista hassua ilmaisua haluaa käyttää. We Jazzilla on jo levy-yhtiö, levykauppa ja nimikkofestari marras-joulukuun taitteessa, joten konsepti ei olisi täydellinen ilman kesätapahtumaa. Eikä kesätapahtumakaan olisi täydellinen, ellei sitä järjestettäisi Suomenlinnan naapurissa sijaitsevalla pikkuruisella mutta sitäkin pittoreskimmalla Lonnan saarella.

Konseptointi on We Jazzilla siis kohdillaan. Festivaalin ja puljun täsmätrendikkyyttä korostaa hyvin ajanmukainen kuratointitapa: We Jazzin levykaupan valikoimasta löytyy tuoreita uusintajulkaisuja niin aasialaisesta kuin afrikkalaisestakin jazz-, funk- ja kansanmusiikista, jota on hehkutettu kansainvälisissä (lue: angloamerikkalaisissa) laatujulkaisuissa New Yorkeria, Pitchforkia ja Wirea myöden.

Kun festivaali ilmoitti buukanneensa sellaiset nimet kuin manchesterilaisen saksofonieksentrikon Alabaster Deplumen, nigeriläisen tuaregbändin Etran De L’Aïrin ja amerikanetiopialaisen urkurin Hailu Mergian, niin vaikeapa siihen oli todeta muuta kuin että “nyt on kunnollista”!

***

76-vuotiaan Hailu Mergian tarinan lienee moni jo tähän mennessä kuullut – olihan tämä miehelle jo kolmas Suomen-keikka. Etiopialaisena jazzpioneerina aloittanut urkuri loikkasi 1980-luvun alussa Washingtoniin, ajoi vuosikaudet taksia, “löytyi” kymmenisen vuotta sitten uudelleen länsimaisen nörtin toimesta ja kiertää nyt keikkailemassa omien sanojensa mukaan “niin kauan kuin elää”.

Mergian musiikki on etiopialaisista perinnemelodioista vaikuttunutta, teemoja loputtomasti varioivaa ja pitkälti instrumentaalia. Odysseuksen Terassilavalla hän esiintyi rumpalin ja basistin säestämänä: Kokoonpano, jota hän ilmeisesti ulkomaan-keikoilla suosii. Rytmiryhmän oli kuitenkin vaikea pysyä maestron perässä. Mergia soitti kohtuullisen levottomalla tatsilla, ja koskettimista tuli tarinaa kuin puutarhaletkusta vettä. Millintarkasti pelanneet basisti ja rumpali tuntuivat olevan välillä niin sanotusti eri biisissä kuin vapaan elastisesti varioinut Mergia. Joku ehkä lohkaisisi, että sehän vasta jazzia onkin, mutta kun rytmiryhmä osui ykköselle ja Mergia ehkä yhdelle ja puolelle, oli soundi oudon rikkonainen.

Setin loppupuolella Mergia siirtyi hetkeksi haitariin. Sen elastinen soundi antoi paljon anteeksi, ja trioon tuli rentoutta. Kun rytmiryhmä tämän jälkeen pisti silmään vielä kolmimuunteisemman bluesvaihteen, tuli Mergian huumoriurkusoundiinkin ytyä. Vaari itsekin viihtyi: jokaista kappaletta seurasi leveä hymy, hytkyvä naurahtelu ja nöyrästi lausutut kiitokset.

Mergian jälkeen Terassilavalle nousseen Etran De L’Aïrin nuorten miesten aavikkogroove olikin sitten, kuten pitääkin, uudemman sukupolven vitaalia ja tulista osaamista. Julmetussa etukenossa paiskoneen kvartetin kolmevarttinen oli melkoinen rokkiräjähdys, joka noudatti klassista “me soitamme, te joraatte” -kaavaa.

Soiton ilo hehkui myös Etranin hepuista. Kaikkein kovimpaan rokkistarailuun yltyi pitkin lavaa hyppinyt, joka välissä virnuillut laulaja-kitaristi Allamine Ibrahim. Mahdoton meno oli myös perunat kellariin -filliä toisen perään takoneella rumpalilla Ahkoukous Jabrella. Vaikka tunnenkin tuareg-rockia varsin hatarasti, väittäisin, että Etranin soundissa on jonkinlaista raikkautta: kitarat helisevät kauniisti yhteen, basso astuu levottomasti, groove on miellyttävän soikeaa. Tätä kai kutsutaan jonkinlaiseksi musiikin “imuksi”.

Mahtava bändi, jonka tämän vuoden Agadez-albumi on Mdou Moctarin tuoreimman ohella viime vuosien sahel-rockin terävintä kärkeä. Upeaa myös, että heidät saatiin Suomeen jopa kahdelle keikalle: perjantai-iltana Etran oli esiintynyt Uusi Tampere -festivaalilla ja ollut ilmeisen suvereeni sielläkin.

Festivaaliviikonlopun häkellyttävin ja vaikuttavin show nähtiin kuitenkin sunnuntaina alkuillasta.

Sanaan “luonnonlapsi” on vaikea yhdistää positiivisia mielleyhtymiä, mutta ehkä manchesteriläista Alabaster dePlumea voisi kuvailla sellaiseksi. Hänen levynsä ovat aika sisäänpäinkääntynyttä, jopa hiljaista musiikkia. Jotain sellaista kaiketi odotin keikaltakin, mutta väärässä olin. Paviljongin alla heilui pitelemätön saarnamies, jonka laulut olivat maanista beat-runoutta ja jonka välispiikit yltyivät rönsyileväksi ja rehelliseksi höpötykseksi, liki stand upiksi hänen omista ja näin ollen myös yleisinhimillisistä haasteistaan elämän metkujen edessä. DePlumen klovneriaa seuratessa tuli hetkellisesti, onko tuolla kaverilla mahdollisesti liian ärjy lääkitys tai muuten vain turhan vauhdikas elämänvaihe meneillään. Ei kai kumpaakaan. Hän nyt vain on tällainen – ja se on ihanaa!

Euroopan lentokaaoksen takia yksin saksofonin ja parin kitaran kanssa liikenteeseen joutunut dePlume oli saanut oman bändinsä sijasta soittokavereikseen sellisti Aino Juutilaisen ja rumpali Joonas Leppäsen, jotka hän oli tavannut ensimmäisen kerran samana päivänä. DePlume alusti jokaisen biisin lyhyillä selityksillä, että “soittakaa tähän näin ja sitten kun tulee tämä niin tehkää noin, hyvin se menee”. Ja kun “se” meni hyvin, reagoi taiteilija itse tähän pomppimalla ja hekottamalla hysteerisesti kuin pikkupoika sokerihumalassa.

Mahdottoman läsnäolon lisäksi dePlume soittokavereineen iski mahtavasti pelannutta, improvisatorista jazzkolausta ja esitti omia folkahtavia laulujaan. Ne toivat, ristiriitaista kyllä, mieleen ainakin Current 93:n ja LCD Soundsystemin. Ensimmäisen, koska pohja on brittiläisessä folkissa ja dePlumen hienostunut, brittiaksentoitu puhelaulu toi mitä suurimmissa määrin mieleen David Tibetin resitoinnin. Jälkimmäisen, koska laulujen aiheet ja kuivat huomiot ovat James Murphyn tavoin tämän päivän henkilökohtais-poliittisia. Esimerkkeinä vaikkapa hersyvät Don’t Forget You’re Precious tai I Was Gonna Fight Fascism.

Kun dePlume pauhasi, miten tärkeää on rakastaa elämää ja ymmärtää, että ihan pelkkä eläminen on aika saatanan vaikeaa hommaa ja että miten mahtavaa on, että me kaikki juuri sillä pilvisellä ja sadetta enteilevällä hetkellä suoriudumme elämästä aika mainiosti, halusin uskoa sen kaiken. Maaginen, ainutlaatuinen esitys.

Moisen hillittömän flambojanssin jälkeen festivaalin kolmannen “pääesiintyjän” Makaya McCravenin ja kvartetin chicagolainen fuusiojazz tuntui aika konservatiiviselta soittelulta. Bändi oli kuitenkin hyvä; etenkin basisti Junius Paul piti sitkeän pienillä linjoillaan veivauksen hienosti kasassa. Tällainen niukkuus on aina kunnioitettavaa jazzmuusikolta. Silti viime vuoden hienon Deciphering The Message -albumin isot sävellykset kadottivat suuren osan sävystään typistettynä neljän soittajan tulkitsemiksi. Encoressa kuultu, vähän 1970-luvun fuusioklassikoilta kuulostanut biisi sentään päätti setin aivan mukavasti.

***

Terassilavan ohella Lonnan kaksi makasiinirakennusta toimivat festivaalin sivulavoina. Pieniin kamareihin mahtui sisään vaihtelevasti etenkin loppuunmyytynä lauantaina. Teppo Mäkysen soolorumpuesitys jäi näkemättä, mutta Ahvenmakasiinissa Ilpo Numminen ja Sami Pekkola soittivat hienon duosetin. Ensin tuli modulaarisyntikoilla ja saksofonilla lyhyt kuvaelma hiljattain edesmenneen jyväskyläläisavantgardisti Keijo Virtasen muistolle, sitten seurasi noin puolen tunnin verran parin intialaisen pikkuharmonin palkeiden puhinaa ja hienoisia huomioita vilkkuvasta syntikkakioskista. Maksimalistisen tiluttelun vastineena on hyvä luottaa pieneen ja vähään.


Samanlaista hienovaraista huminaa soittivat Lokkimakasiinin lavalla myös Perussastamala & Taistokisu eli Mikael Saastamoinen ja Karin Mäkiranta. Esityksen perusteella Saastamoinen on mennyt edellisvuoden LA-albumista vieläkin abstraktimpaan ja humisevampaan, ikään kuin vähemmän “jazziin” suuntaan. Suunnilleen yhtä abstraktia musiikkia esitti myös lyömäsoitinkioskin kanssa esiintynyt Minna Koskenlahti, joka hieman John Cagen hengessä syleili monenlaista äänenväriä rohisevista muovipusseista siihen aavemaiseen ulinaan, joka lähtee kehärummun kalvosta, kun sen halki vetää kostean sormenpään.

Juuri tämä makasiinilavojen marginaaliohjelma toi jonkinlaista osoitusta siitä, minne suuntaan kotimainen “jazz” voi mahdollisesti olla menossa. On tietenkin oikein ja kohtuullista, että samoille lavoille nousivat myös Olli Ahvenlahden ja Verneri Pohjolan kaltaiset huushollinimet, mutta juuri tämä obskuurimpi kama tuo esiin festivaalin rohkean luonteen. Festivaalissa on tiettyä eksklusiivisuutta ja ylellisyyttä, mutta elitismi siltä onnellisesti puuttuu. Pienimuotoisuus viehättää.

Lisää luettavaa