Stam1na julkaisi debyyttialbuminsa Sakaran kautta 2. maaliskuuta 2005 eli levyn 15-vuotispäivät olivat eilen. Lisamenestys oli vaatimantonta ainakin yhtyeen nykyiseen suosioon verrattuna: Stam1na debytoi Suomen virallisen albumilistan sijalla 13 ja roikkui listalla kahdeksaan viikkoa. Kriitikot sen sijaan rakastuivat: levy sai sekä Rumbassa että Soundissa täydet viisi tähteä.
Lue Rumban numerossa 5/05 julkaistu arvio alta.
Suomimetallin peruskireä uudestajakolmikko
Stam1na
Stam1na
Sakara
Karjalasta kajahtaa kovempaa kuin koskaan.
Käsissäni on ehkä kaikkien aikojen vaikuttavin julkaisu suomenkielisen metallin saralla. Ainakin skenen Etelä-Karjalan jaostossa, jota Mokoma ja Kotiteollisuus ovat tähän asti hallinneet, on Stam1nan asema tämän debyytin myötä itsestäänselvä.
Mokomamaisen thrash-paukkeen lisäksi Stam1nassa voi kuulla kaikuja Kotiteollisuuden varhaistuotannosta, Stonen piruilevista kitarastemmoista ja System of a Downin kappalerakenteista.
Stam1nan nimikkodebyytille on annosteltu juuri oikeassa suhteessa räiskyviä rumpukomppeja sekä riffejä ja toisaalta tajuntaan imeytyviä sävelkulkuja. Koko komeuden kruunaa Hyrden testosteroninkatkuinen laulu- ja huutoääni, jonka voisi sijoittaa jonnekin Devin Townsendin ja kanavarkaalle nyrkkiä puivan maalaisisännän välimaastoon.
Yhtyeen biografiassa mainitaan soolokitaristi Pexin työstävän itsestään parhaillaan kitaralegendaa. Jos tällä tähdätään tekniseen kilpailukykyyn Roope Latvalan tai Dimebag Darrellin kanssa, on Pexillä vielä jonkin verran matkaa tavoitteeseensa.
Stam1nan inhimillisyyden rajoissa pysyvä suorituskyky keventää kappaleiden mutkikkaita sovituksia. Biisien vapaamuotoiset rytmitykset kun saavat pöytärummutuksen ja tahdinpolkemisen tuntumaan haastavilta taitolajeilta.
Tunnetustihan esimerkiksi Dream Theaterin ”liiallinen” soittotaito sulkee garagekiihkoilijoiden korvat tekijöiden sävellys- ja sovitustyön nerokkuudelta. Kuulijaystävällisyyden kannalta olisi siksi toivottavaa, ettei proge saa Stam1nassa nykyistä suurempaa jalansijaa.
Stam1nan ulosannin vauhti ailahtelee keskitempon ja ylinopeuden välillä, mutta tietty peruskireys määrittää levyn sävyä ja sointia alusta loppuun. Stam1na ei sorru naiiveihin slovareihin, joiden tahdissa elämän ruhjomat tukankasvattajat viiltelevät käsivarsiaan näyttääkseen, että heidän angstinsa on aidompaa kuin luokkakavereiden.
Toisin kuin lukemattomat populistihevarit Stam1na ei tarvitse sentimentaalisia itsemurhahitureita syvällisen puolensa osoittamiseen. Levyn hengästyttävimpienkin kaahausten riveistä ja niiden välistä voi nimittäin halutessaan löytää enemmän ajateltavaa kuin kymmenestä fadetoblackista.
Jaakko Kilpeläinen
