Ilmastonmuutoskommentti lemiläisittäin – Minkälaisen vastaanoton Stam1nan albumi Viimenen Atlantis sai ilmestyessään?

Stam1na ei sortunut kunnianhimoisuuteensa, totesi Jussi Mäntysaari arviossaan Rumbassa vuonna 2010.

Stam1nan neljäs albumi Viimeinen Atlantis julkaistiin helmikuussa 2010. Yhtye juhlistaa arvostetun teemalevynsä 10-vuotispäivää juuri julkistetulla jäähallikeikalla.

Albumi myi platinaa, palkittiin Emmalla ja dominoi yleisöäänestyksiä, mutta millaisen vastaanoton se sai kriitikoilta? Noh, varsin hyvän, ainakin Rumbassa. Jussi Mäntysaari kirjoitti levyn olevan Stam1nan paras ja paiskasi sille täydet viisi tähteä. Lue arvio alta.

Kaakon kahjot luhistuvan imperiumin raunioilla

Stam1na
Viimeinen Atlantis

Sakara

Lemin ykkösnyrkin tähänastinen ura on opettanut valmistautumaan siihen, että uusi levy on aina edellistä monitahoisempia ja kunnianhimoisempia. Kivenkovan debyytin karskein metalli on ajan myötä laventunut progressiivisemmaksi ja nyanssirikkaammaksi, mutta riffivetoinen poljento on pysynyt Stam1nan ytimenä.

Stam1nan edellinen albumi, vuonna 2008 julkaistu Raja, oli jo niin monitahionen, ettei se pysynyt kokonaisuutena kasassa. Viimeinen Atlantis ei putoa tähän ansaan. Se on teemalevy, joka etenee loogisemmin ja luonnollisemmin kuin mikään aiemmin kuuntelemani metallibändin ”konseptialbumi”.

Viisihenkiseksi kasvanut Stam1na vie kuulijan matkalle maailmanlopun tunnelmiin. Jos joku olisi sanonut, että jossain vaiheessa elämääni nautin ilmastonmuutosta kommentoivasta ja ihmisten asenteita kritisoivasta progemetallista, olisin nauranut itseni tärviölle.

Stam1na osaa sanoittajansa Hyrde Hyyrysen johdolla kertoa tarinansa ilman nolostuttavaa saarnausta. Eikä teemana ole muutenkaan mikään ”syökää kasviksia, niin maailma pelastuu” -banaliteetti, vaan pähkähullu kaahailu luhistuvan sivilisaation raunioilla.

Sävellysvastuu on jaettu basisti Kaikka Kangasmäen, kitaristi ”Sexi-Pexi” Olkkosen sekä laulaja-kitaristi Hyyrysen kesken. Säveltäjien erilainen kädenjälkikään ei riko yhtenäisyyttä. Musiikki on aiempaa laaja-alaisempaa, mutta sen tunnistaa aina viimeistään laulumelodioista Stam1nan tuotannoksi.

Vaikka meno on kunnianhimoista, biisiesitä löytyy Väkivaltakunnan ja Lääkkeen kaltaista hittipotentiaalia. Esimerkiksi Pakkolasku tai Elämän tarkoitus sopivat Stam1nan hittiperinteen jatkajiksi. Toisaalta, mitä ”hitti” Stam1nan tapauksessa tarkoittaa?

Jokaisella raidalla on omat koukkunsa, mainituissa biiseissä ne on vain asetettu helpoiten nilaistavaan muotoon. Levyn paras biisi on kuitenkin Eloonjäänyt, joka tuntuu nielleen koko Stam1nan tyyliskaalan.

Viimeinen Atlantis on Stam1nan paras albumi. Kirjoitin lauseen pariin kertaan, mutta pyyhin sen sitten pois. Myönnettävä se kuitenkin on.

Uudet kymmenen käskyä -levyn hienouden tajusin vasta kahdenkymmenen kuuntelun jälkeen, mutta Atlantis on näyttänyt kyntensä ”jo” kahdeksan läpisoiton myötä. Se on melodisempi kuin melodinen Uudet kymmenen käskyä, hitikkäämpi kuin hitikäs debyytti ja kunnianhimoisempi kuin kunnianhimoisuuteensa sortunut Raja.

Se on loppuun asti otteessaan pitävä Albumi ilossa A:lla, osoituns oikeanlaisesta musiikillisesta kylähulluudesta.

Jussi Mäntysaari