Adikia kohahdutti alkusyksystä julkaisemalla Seinät-singlen yhdessä Gangsta Boon kanssa, mutta eilen Rutiluksen kautta ilmestynyt esikoislevy Äiti osoittaa, että kappale olikin vain alkusoittoa sille, mihin kaikkeen Adikia taipuu. Äitinsä kuolemaa käsittelevällä kymmenen kappaleen kokonaisuudella Adikia avaa viimeiset kahdeksan vuotta kestänyttä prosessia, jonka aikana hän kertoo kasvaneensa aikuiseksi surun rinnalla. Levyllä vierailevat Gangsta Boon lisäksi Rutilus-pomo Särre, Adikian kanssa Matriarkaatti-podcastia tekevä Mon-Sala, sekä tuotannosta yhdessä Rosewoodin kanssa vastaava Kalifornia-Keke.
Ensikuuntelun jälkeen tunnelma on häkeltynyt, lähes sekasortoinen, ehdottomasti ainakin kiihtynyt. Äiti-levyn 10 biisiä antavat paljon, mutta myös vaativat antamaan jotain takaisin. Eivät mitenkään ase ohimolla, vaikka tunnelma monissa biiseissä luodinkestävän kylmä onkin, mutta kuitenkin tiukasti, rakastavan äidin järkkymättömällä otteella. Jos nimittäin mielii saada albumilta kaiken sen intensiivisen ja ainutlaatuisen, mitä se kokonaisuutena tarjoaa, on oltava valmis avautumaan sellaiselle, mitä meillä mukavuudenhaluisilla ihmisolennoilla on tapana vältellä.
Sanotaan se nyt kuitenkin heti alta pois: Adikian esikoislevy on erinomainen. Se kertoo asioista, joista suomiräppilevyt eivät useinkaan kerro, tavalla jolla niistä ei yleensä kerrota. Se on kuin pitkän terapiaprosessin jälkipyykki, joka on kärsivällisen pohjatyön ansiosta jo pystytty silittämään ja viikkaamaan ulkopuolisia katseita kestävään muotoon, kadottamatta kuitenkaan sen aitoutta ja tekemättä siitä vieraskoreaa. Siinä mielessä levyn kuuntelemista voi pitää etuoikeutena: ei sitä ihan joka päivä saa pääsyä surun äärelle siinä muodossa, jossa se on jo puhjennut kukkaan ja muuttanut muotoaan rujon tuskallisesta joksikin suorastaan kaunista muistuttavaksi, eheyttäväksikin.
Adikia saa sellaisen kuulostamaan coolilta, joka ei todellakaan normaalisti sitä ole, mutta jonka ehdottomasti pitäisi olla. Musiikissaan aiemminkin feministisiä teemoja käsitellyt artisti tekee valtavan palveluksen meistä jokaiselle juhlimalla feminiinisiä ominaisuuksia, puhumalla häpeilemättä tunteistaan ja kipupisteistään, olemalla läsnä ja auki, lempeä ja kiltti. Patriarkaatin armottoman ikeen alla kärsimme siitä, että emme saa olla kosketuksissa tunne-elämäämme tai ainakaan vapautuneesti ilmaista sen värikkäitä muotoja, mutta Adikian levyllä on yhtä ok itkeä kuin olla gangsta.
Sillä niin, kaikki äsken luetellut ominaisuudet eivät suinkaan muodosta levyn sävyjä kokonaisuudessaan. Äiti ei missään nimessä ole pelkkää puhtaan pehmoista pohdiskelua menetyksen, ikävän ja haikeuden äärellä – sen tärkeyttä yhtään vähättelemättä – vaan levyn toinen puolisko on viiltävän krominkiiltoinen ja uiskentelee nautinnollisen viileissä vesissä. Parhaimmillaan Adikia onkin juuri näissä varjojen maailmoissa liikuskelevissa tummissa biiseissä, sillä artistin lumoavalla tavalla ilmenevä itsevarmuus ja kiistaton kyvykkyys räppärinä pääsevät niissä kaikkeen loistoonsa. Tai ehkä enemmänkin tummanpunaiseen liekehdintäänsä.
Mutta myötätunnon ja lämmön ja tietynlaisen jäätävän meiningin välinen kontrasti on lopulta se, mikä tekee levystä niin erityisellä tavalla jännitteisen, ja se on myös syy siihen, mistä oli tämän tekstin alussa puhe. Kappaleita voi toki kuunnella pintapuolisesti, esimerkiksi pelkästään Adikian kujeilevaa ja kokeellista flowta fiilistellen tai innostavan monipuolisen tuotannon tahdissa bailaten, mutta kyllä vahvana suosituksena on syventyä sen sisuksista löytyvään energiaan. Se on raakaa ja monissa kohdissa kipeää, eikä siksi välttämättä kaikista helpoiten lähestyttävää, mutta sen vastaanottaminen kaikille tunnekirjon ääripäille mahdollisimman avoimena pysytellen antaa moninkertaisesti takaisin. Voi tuntua hurjalta hehkuttaa tällä tavalla jotain, joka on vaatinut syntyäkseen ihmisen kuoleman, mutta samalla juuri se saa tuntemaan kiitollisuutta siitä, että Adikia tarjoaa tällä tavalla pääsyn herkän prosessin äärelle.
Jos olisi pakko valita levyn paras biisi, olisi kuitenkin lopulta todettava tehtävä mahdottomaksi. Tähän hankaluuteen vaikuttavat olennaisesti Kalifornia-Keken ja Rosewoodin biitit, jotka ovat monessa kohtaa suoraan sanottuna naurettavan hyviä. Ne puhuvat aivan omaa kieltään Adikian käsittelemistä teemoista, ja kuljettavat ilon ja vapautuneisuuden kautta hiphopin perinteillä leikitellen suoraan päin pläsiä iskevien, paikoin konemusiikistakin tuttujen elementtien kanssa flirttailevien tykitysten äärelle. Aivan järjetön kombinaatio on siirtymä Chryslerin chopped & screwed -vivahteisesta meiningistä Lastenlaulun heltymättömään pimeillä kujilla kriippailuun, joka saa aseen laukaukset kuulostamaan yhtä hyviltä kuin ysärin jenkkiräpissä konsanaan.
Löydät Adikian debyyttialbumin alta.