”Bon Iverin eponyymi kakkoslevy on looginen jatke herkälle päänavaukselle. Se on läpeensä kaunis, uskomattoman hienoja biisejä sisältävä teos, joka osoittaa, että trendikkäitä aikakausivaikutteita voi käyttää myös tyylillä”, kehuu Jussi Mäntysaari arviossaan.
Teksti: Jussi Mäntysaari, kuva: Jagjaguwar
Bon Iver: Bon Iver
Jagjaguwar
Justin Vernonin luotsaama Bon Iver on menettänyt sen yllätysmomentin, joka Vernonin kolmen kuukauden aikana erämökillä nauhoittamalla For Emma, Forever Ago -debyytillä oli. Definitiivinen erolevy iski indiekansan polvilleen – niin syvään kumarrukseen, että albumista tuli yksi 2000-luvun pidetyimmistä alternative-levytyksistä.
Siksi onkin hyvä, että Vernon ryhmineen on uudistanut soundiaan. Uudistuminen ei tosin ole koko levyn mitalla yhtä roisia kuin ennakkoon kuullulla Calgary-singlellä, joka herätti rohkeimmissa haaveita (tai pelkoja) AOR-henkisestä Chris Rea -pläjäyksestä.
Bon Iver toki nojaa albumilla 1980-luvun soundiin, mutta onneksi yhtye ei ole lähtenyt tekemään mitään Metronomy-henkistä pastissipaskaa, jota varmasti kuullaan tänä vuonna vielä riittämiin. Bon Iverin maailmaan ei sovi soundeilla kikkaileminen.
Levyn sovitukset ja äänimaailma ovat tarkoituksenmukaisia: esimerkiksi Beth/Perth-kappale on kuin falsetissa laulettu versio Phil Collinsin In the Air Tonightista, joskin eduskuntatalon kokoiset rummut jäävät uupumaan. Vernon osaa laulaa rakkaudesta munaskuihin käyvällä tavalla – tai nännipihoihin, sukupuolesta riippuen.
Melodiankuljetus Veronin maailmassa etenee edelleen omalla viehättävällä ja hypnoottisella reitillään. Falsetissa laulava Vernon on rauhoittava, surumielinen ja tarvittaessa riipaisevan sentimentaalinen. Parissa biisissä kuultava tumma miesääni tasapainottaa tunnelmia, tosin aluksi yhtäkkistä möreää ääntä melkeinpä pelästyy.
Vaikka sanoista on falsetista johtuen vaikea saada selvää, kannattaa ne kaivaa esiin. Biisin nimet ovat Sufjan Stevensin maailmasta (melkein kaikki biisit ovat paikannimiä), mutta tekstit voimakkaita ohimenevien hetkien kuvauksia – eivät musiikin kasarivaikutteista huolimatta urbaanin maiseman luotaajia, vaan Pohjois-Amerikan kauniin mutta nukkavierun takapihan tuokiokuvia. “And at once I knew I was not magnificent / strayed above the highway aisle / jagged vacance, thick with ice / I could see for miles, miles, miles”, kuten Vernon laulaa albumin parhaan biisin Holocenen kertosäkeessä.
Eponyymi kakkoslevy on looginen jatke herkälle päänavaukselle. Se on läpeensä kaunis, uskomattoman hienoja biisejä sisältävä teos, joka osoittaa, että trendikkäitä aikakausivaikutteita voi käyttää myös tyylillä.
Arvio on julkaistu Rumbassa 8/11. Kuuntele albumi Spotifysta.