”Karoshi Loversilta ei ole koskaan puuttunut asennetta, he eivät kuvia kumarra. Siksi tuntuukin, että yhtye voisi välttää kohtalonsa ihan hyvänä bändinä tamppaamalla lujemmin omaa polkuaan”, kirjoittaa Auroora Vihervalli arviossaan.
Teksti: Auroora Vihervalli, kuva: Santtu Särkäs
Karoshi Lovers: There Is No Alternative
Riemu
Helsinkiläistrio tarjoilee napakymppejä ja epäonnistumisia samalla lautasella.
Nyt harmittaa. Kolmen levynsä perusteella näyttää siltä, että Karoshi Lovers lipsuu niiden bändien joukkoon, jotka ovat hyviä mutta eivät erityisiä. Se on upottavan, petollisen juoksuhiekan kategoria, johon kukaan ei halua juuttua. There Is No Alternative -levy ansaitsee kolme tähteään helposti, mutta neljäs on kaukana. Se johtuu uutukaisen korviinpistävästä epätasaisuudesta.
There Is No Alternative sisältää niin tyhjänpäiväisiä kuin erittäin onnistuneitakin biisejä. Give Me More Satan ja levyn nimikkokappale olisi voitu jättää kokonaan tekemättä, kun taas The Future and the Past ja What a Joke ovat poikkeuksellisen hienoja kappaleita. Jälkimmäisessä laulaja Ms. Stress laulaa ”what a joke in a shape of a day”. Näin yksinkertaisesti hän saa kuulijan kyseenalaistamaan niinkin suureelliseen käsitteen kuin olemassaolo.
Levyn maanis-depressiivisin ja täten myös hienoin tuuttaus on The Future and the Past, jossa kovuus ja pehmeys kietoutuvat toisiinsa ihailtavalla tavalla. Samaan aikaan kun Ms. Stress laulaa kirkkaan kuulaalla äänellään ”can you tell me the difference between the future and the past”, päälle samaa virkettä hokee hätääntyneen ja aggressiivisen kuuloisesti Kid Karoshi. Ja taas noin vain kuulija riuhtaistaan suurten kysymysten äärelle.
Mutta eivät nämä hetket riitä tekemään levystä loistavaa. Kiekolle on tallennettu myös epäröintiä ja haparointia, jotka vievät kokonaisvaikutelmaa alaspäin. Tulos on pakostakin röpelöinen.
Helsinkiläiskolmikon puolella on se, että yhtyeen tekemä death pop on virkistävää kuunneltavaa ainaisen kiillotetun radiopopin rinnalla. Karoshi Loversilta ei ole koskaan puuttunut asennetta, he eivät kuvia kumarra. Siksi tuntuukin, että yhtye voisi välttää kohtalonsa ihan hyvänä bändinä tamppaamalla lujemmin omaa polkuaan.
Jos kahden vuoden hiljaiselon jälkeen voidaan puhua jo paluulevystä, loppuun täytyy todeta, että tällaista paluuta ei tarvitse missään nimessä nöyristellä. Levyn parhaimmat hetket ovat huikeita, joten oikeastaan ei harmita ollenkaan.