”Kasabianin melodiataju ja ilmaisun kiinnostavuus ovat edelleen oivalla tasolla. Nyt kontrastit ovat vain hiukan toisistaan erottuvia harmaan sävyjä, kun mukaan kaivattaisiin sähäkkää mustaa ja valkoista”, kirjoittaa Kimmo K. Koskinen arviossaan.
Teksti: Kimmo K. Koskinen, kuva: Sony
Kasabian: Velociraptor!
Sony
Hyvää ja kivaa mutta harmillisen laiskaa hämypoppia.
Myönnetään: lankesin välittömästi Kasabianin esikoislevyn matalaotsaisen etukenoiseen jytkyttelyyn, ja tietyllä tavalla mielikuvani yhtyeestä on yhä kiinnittynyt tuohon kaljanläikyttelyremakointiin. Kakkoslevyllään yhtye laajensi ilmaisuaan, ja kolmannella vielä aikuistui.
Neljäs albumi, Velociraptor!, on sekin kypsää musiikkia. Levyn ovat tehneet kuitenkin sellaiset häröilijät, joiden mielestä intiaanien sotahuudoilta kuulostavat kajautukset sopivat melankolisen kertosäkeen kanssa. Tai oikeammin sellaisten, jotka saavat moisen yhdistelmän kuulostamaan hyvältä.
Velociraptorin ensikuuntelu ei liikoja lupaile. Levy vaikuttaa tylsältä jollottelulta, jonka laiskanpulskeasta ja venyttelevästä Beta Band– ja The Stone Roses -touhusta nousee esiin vain nimikappaleen vimmainen, debyytin remellystä kivasti muistuttava punkpop.
Onneksi kuuntelukertojen myötä erityisesti levyn alkupäästä alkaa nousta esiin osuuksia, joiden ansiosta Velociraptor! kehkeytyy viekkaalla tavalla anarkistiseksi ja sitä myöten kohtuullisen kiintoisaksi.
Havahduttavat ideat ovat hämmentävästi biisiä katkovia triolirytmityksiä, ”Doomed from the start / we met with a goodbye kiss / I broke my wrist” -tyyppisiä neronleimauksia tai Jarre-henkistä retroelektroa. Loppua kohden temppujen vetovoima tosin hyytyy, vaikka yhtyeen monipuolinen ilmaisu ja tyylillinen vapaamielisyys kannattelevat kelvollisesti tavanomaisempaakin sävelrihmastoa.
Reipasotteisen musiikin ystävänä on sanottava, että Velociraptor! keskittyy aivan liiaksi laiskottelevaan läpsyttelyyn. Toisaalta esimerkiksi päätöskappale Neon Noonissa se onnistuu erinomaisesti. Nimikappaleen energiasta kehkeytyy puolet koko levyn säpinästä, joten epätasapaino on ilmeinen. Samalla koko levystä saa nimenomaan laiskan kuvan, eikä vähiten laulaja Tom Meighanin raukeana valuvan ilmaisun vuoksi. Löysyys on harmi, sillä yhtye on todistetusti vahva puntinvipauttaja.
Kasabianin melodiataju ja ilmaisun kiinnostavuus ovat edelleen oivalla tasolla. Nyt kontrastit ovat vain hiukan toisistaan erottuvia harmaan sävyjä, kun mukaan kaivattaisiin sähäkkää mustaa ja valkoista.
Tiivistetty versio arviosta on julkaistu Rumbassa 12/11. Kuuntele albumi ennakkoon täällä.