Placebo – Battle for the Sun

Aurinkoisempana kuin koskaan

Vaikka aikaa on kulunut jo 11 vuotta, Placebon uran kiistaton huippuhetki on yhä vuoden 1998 Without You I’m Nothing. Sitä seuranneet Black Market Music (2000) ja Sleeping with Ghosts (2003) olivat muutamaa hittiä lukuun ottamatta armottoman keskinkertaisia ja epätasaisia albumeja. Syöksykierteen huipensi Meds (2006), joka oli kuin lumelääkettä Placebon himoon, mutta kuitenkin viimeinen niitti varmistamaan yhtyeen asema vaihtoehtorockin jättiläisenä.

Kuutosalbumi Battle for the Sun kääntää vihdoin kurssin ylöspäin. Introvertin nyyhkimisen sijaan levy on erityisesti sävellystensä osalta elämäniloinen, vaikka vanhoja tunnelmia on tarjolla keulakuva Brian Molkon maneerisesta laulusta alkaen. Jyhkeisiin kitaravalleihin nojaava äänimaailma on suurempi kuin koskaan, ja melodiat alkavat lähennellä stadionkaliiberia.

Uuteen äänimaisemaan pääsee parhaiten kiinni avausraita Kitty Litterillä ja levyn nimibiisillä. Kappaleet etenevät hitaasti, ja jälkimmäinen kasvaa loppuaan kohti hekumalliseksi vyörytykseksi. Näiden ohella levyn helmiksi nousevat perinteisimpiä Placebo-maneereja parhaimmillaan edustava Devil in the Details ja massiivinen Speak in Tongues. Jälkimmäinen assosioituu vahvasti, ironista kyllä, Lapkoon.

Tuttu epätasaisuuden kuoppa koituu myös Battle for the Sunin kohtaloksi. Jälleen kerran 13 kappaleeseen mahtuu muutama turhake. Kun melodiatkin ovat koostaan huolimatta harmillisen arvattavia, eikä kappaleissa esiinny vaihtelua läheskään tarpeeksi, albumi alkaa loppua kohti turruttaa.

Vaikka Battle for the Sunia on helpoin kuvailla sanalla möhkäle, se on vahva paluu bändiltä, joka tuntui pöhöttyvän hiljalleen omaan angstiinsa. Ennen kaikkea albumi antaa lupauksen siitä, että Placebo olisi vihdoin valinnut elämän.