Mustan metallin kiistanalaisimpiin tekijöihin kuuluva Varg Vikernes on vihdoin tyytyväinen Burzumin soundiin. Mikä pitää 16 vuotta vankilassa istuneen miehen yhä liikkeessä?
Teksti: Jussi Mäntysaari, kuva: Ester Segarra
Yksi musiikkijournalismin arkkityypeistä on juttu, jossa etukäteen epämiellyttäväksi ja tylyksi arvioitu haastateltava paljastuukin juttutuokion aikana miellyttäväksi ihmiseksi, joka esiintyy aurinkoisesti ja hurmaa toimittajan. Tämä ei ole sellainen juttu.
Haastateltavan aurinkoisuudesta on Varg Vikernesin kohdalla vaikea sanoa mitään, sillä norjalainen hoitaa haastattelut sähköpostitse. Miellyttävä ihminen hän ei sen sijaan teeskentele olevansa, pintapuolisen kohtelias kylläkin. Turhia tiedusteluja välttääkseen hän on nettisivuillaan pyrkinyt vastaamaan mahdollisimman hyvin Fallen-albumia koskeviin kysymyksiin.
Kun allekirjoittanut kävi Huittisissa yläastetta 1990-luvun puolivälissä, Varg Vikernesistä tuli yhdessä yössä kaikkien metallia kuuntelevien teinien sankari. Tarkkoja tietoja Vikernesistä tai hänen suorittamastaan Mayhem-laulaja Euronymousin murhasta ei ollut kenelläkään, mutta tupakkapaikalla kerättyjen tietojen perusteella Burzumin tuolloin kotipaikkakunnallani saatavilla olleet albumit Hvis Lyset Tar Oss ja Det Som Engang Var olivat röökipaikkamittapuulla “kovinta musaa ikinä”.
Burzumin musiikki teki jo tuolloin vaikutuksen, ja vielä kovempaa Burzum kolahti, kun mestariteos Filosofem ilmestyi alkuvuodesta 1996. Tuohon aikaan Huittisissakin oltiin jo sen verran tietoisia asioista, että Vikernesin varovaisestikin kuvailtuna äärimmäisen rasistinen ja nihilistinen sanoma häiritsi omalla kohdallani fanitusta melko tavalla.
Ja niin se häiritsee vieläkin. Silti kysymys ”voinko pitää musiikistasi, vaikka en allekirjoita juuri mitään mielipiteitäsi?” on niin lapsellinen, ettei Vikernesille jää muuta vaihtoehtoa kuin turvautua alentuvaan vastaukseen.
”Sanopa sinä”, sähköpostissa todetaan.
Niin, kirkonpolttotuomioiden vahingonkorvaukset veronmaksajien harteille norjalaisten lehtitietojen perusteella jättänyt Vikernes ei ole kovin urhea viikinki, mutta toisaalta hän itse kieltää edelleen osallisuutensa neljän kirkon polttamiseen. Murhaa hän ei kiellä, vaan on päinvastoin ilmoittanut, ettei edelleenkään kadu tekoaan.
”Kaikki kirkonpolttotuomiot tulivat yhden ihmisen todistuksen perusteella, mitään muita todisteita heillä ei ole”, Vikernes kirjoittaa nettisivuillaan.
Sen jälkeen kun Vikernes pääsi vankilasta vuonna 2009 hän on tehnyt kaksi albumillista omanlaistaan mustaa metallia. Musiikillisesti hän jatkaa hyvin tarkkaan siitä mihin jäi vuonna 1993, kun vuonna 1996 julkaistu Filosofem saatiin purkkiin.
Kuudentoista vuoden vankilatuomion aikana tehdyt kaksi dark ambient -albumia, Dauði Baldrs (1997) ja Hliðskjálf (1999), olivat olosuhteiden pakosta syntetisaattorivetoista maalailua, mutta muuten tuntuu uskomattomalta, että lähes puolet elämästään vankilassa istunut mies kykenee heti vapauduttuaan poimimaan kitaran ja jatkamaan samasta pisteestä – ja ennen kaikkea samalla intensiteetillä.
Ensimmäinen paluulevy Belus oli tyypillinen Burzum-levy ja kahdessakin mielessä. Ensinnäkin levyn nimeksi piti alun perin tulla White God, mutta rasistisen Vikernesin aikeesta kohuttiin lehdistössä niin paljon, että tympääntyneenä mies muutti levyn nimeksi Belus. White God ja Belus tarkoittavat samaa mytologista pakanajumalaa, josta levy kertoo. Albumi oli ainakin omasta mielestäni yllättävänkin tanakka ja sävellyksellisesti ehjä purkaus. Vain soundimaailma jätti toivomisen varaa. Tuntui kuin Vikernes olisi yrittänyt toisintaa vanhojen albumiensa lo-fistista maailmaa huonontamalla 2000-luvun teknologialla äänitettyä levyä keinotekoisesti.
Uutuusalbumi Fallen sen sijaan kuulostaa dynaamiselta, tunnelmaltaan jopa kaipaavalta. Vikernes kirjoittaa tehneensä alkuaikojen levyistä tuhnuisen kuuloisia vastaiskuna tuon ajan kliiniselle ja tekniselle death metal -soundille, mutta Fallen on syvä ja selkeä.
”Niin oli Beluskin silloin kun me saimme sen valmiiksi, mutta kun se tuli masteroinnista kaikki dynaamisuus oli kadonnut. Levy kuulosti jopa niin pahalta, että ajattelin julkaista sen uudelleen masteroituna. Fallen kuulostaa siltä kuin halusin Belusin kuulostavan”, Vikernes kirjoittaa.
Vikernesin mukaan Fallenia lähdettiin masteroimaan kuin klassista musiikkia. Dynaamisuuden lisäksi siinä on hienosti esiin tulevaa lämpöä, joka onkin sopivaa henkilökohtaiselle albumille. Fallenilla kuullaan myös yllättävän paljon puhdasta laulua, josta Vikernes suoriutuu herkällä tavalla.
”Fallenilla käsittelen olemassaolon kysymyksiä, mutta mytologinen pohjavire on silti säilytetty”, Vikernes kirjoittaa.
Mytologisesta pohjavireestä kertonee esimerkiksi introna toimiva ambient-pätkä Fra Verdenstreet, joka on saanut nimensä monille pakanauskonnoille yhteisestä ”maailmanpuun” käsitteestä. Maailmanpuuta käsitellään myös Jeg Faller -kappaleessa, jossa hän ”putoaa maailmanpuun lehdiltä alas, pohjattomaan, ajattomaan tyhjyyteen”.
Viha ei tunnu olevan Fallenin päällimmäinen tunne, vaikka Vikernes muuta vakuuttaakin. Pikemminkin mies tuntuu mätänevän olemassaolon kurjuudessa, odottaen jotain parempaa – ainakin kotisivuilta löytyvien englanninnosten perusteella.
Jos viha tuntuu väistyneen taka-alalle, on kysyttävä: mikä pitää Vikernesin käynnissä? Vankilasta vapauduttuaan mies on pysynyt julkisuudesta poissa, eikä useita muinaisnorjaa ja henkilökohtaisia mielipiteitä sisältäviä kirjoja kirjoittanutta miestä kiinnosta enää kirjailijanurakaan (”Ainut kirja, jonka haluan julkaista on Sorcery and Religion in Ancient Scandinavia, jonka kirjoitin vuosia sitten”, Vikernes toteaa). Keikoille Burzum ei edelleenkään ole lähdössä. Onko siis niin, että Vikernes vain yksinkertaisesti rakastaa musiikin tekemistä?
”Rupesin alun perin tekemään musiikkia, koska en nähnyt mitään syytä liittyä nykyajan saastaiseen menoon. Lisäksi minun oli jotenkin tapettava aikaa odotellessani kolmatta maailmansotaa. Mikään ei ole muuttunut noista ajoista. Minulla ei ole mainitsemisen arvoisia visioita tai kunnianhimoa, odotan vain innolla tämän mädän niin sanotun sivilisaation tuhoa. Sitä odotellessani teen musiikkia niille jotka haluavat ja pystyvät siitä nauttimaan. Jotkut nauttivat, jotkut eivät.”
Haastattelu on julkaistu Rumbassa 3/11