Kansainvälistä nousukiitoa tavoitteleva Rubik ihmettelee nykypäivän blogihypen värittämää musiikkimaailmaa. ”Biisi on tärkein yksikkö nykyään, levyllä ei ole merkitystä”, Artturi Taira tuumaa.
Teksti: Oskari Onninen, kuva: Noora Isoeskeli
Rubikin CV näyttää suomalaisittain poikkeuksellisen hyvältä. Euroopan merkkifestivaaleista on koettu norjalainen Øya ja Tanskan Roskilde. Bändillä on takana myös pari jenkkikiertuetta ja reilusti Eurooppa-rundaamista. Rubikin kolmas levy Solar ilmestyy maaliskuussa lähes kaikkialla läntisessä Euroopassa ja myöhemmin myös Atlantin takana.
Varsinainen uutinen kuultiin helmikuun alussa, kun Rubik kiinnitettiin ensimmäisenä suomalaisyhtyeenä koskaan Barcelonan Primavera Sound -festivaalin indietaivaaseen belleandsebastianeiden, sufjanstevensien ja flaminglipsien sekaan. Jos bändin keväällä 2007 ilmestyneeltä Bad Conscience Patrol -debyytiltä odotettiin kuumeisesti murtautumista kotimaisen indien ykkösketjuun, Solar siirtää samat odotukset kansainväliselle tasolle. Joku voisi sanoa, että vihdoin.
Ruotsalaisilla on merkkinimiä The Knifesta ja José Gonzalezista Broder Danieliin ja The Radio Dept.:iin. Suomessa on ehditty pitkään odottaa suurempaa kansainvälistä menestystä saman kategorian bändeille.
”Kyllähän 22-Pistepirkko menestyi tavallaan joskus vähän”, heittää Rubik-basisti Jussi Hietala. ”Ja kyllä mekin, tavallaan. Jollain tasolla”, hän jatkaa röhönaurun siivittämänä.
Hän ja pöydässä istuvat keulakuva Artturi Taira ja kitaristi Samuli Pöyhönen kertovat, että Rubikin syksyiset kiertueet Yhdysvalloissa ja Keski-Euroopassa avasivat silmiä.
Tairan mukaan odotukset Sveitsin ja Ranskan kiertämiselle olivat tasoa ”soitetaan Dada Banditsin biisejä tyhjille saleille”, mutta innostunut vastaanotto ja loppuunmyydyt keikkapaikat yllättivät bändin. Yhtye tiesi etukäteen vain, että levy on julkaistu myös niissä maissa.
”Jenkkikiertueilla ja nyt syksyllä Euroopassa tajusi, että on tosi paljon ihmisiä, jotka voisivat tykätä tollasesta musasta. Se on enää täysin kiinni säkästä, että joku oikea tyyppi kuulisi ja diggaisi meistä. Tai jos saisimme levyn ulos joltain ulkomaiselta hip-lafkalta, sopivan arvion sopivaan paikkaan tai biisin johonkin Sonyn mainokseen”, Artturi listaa ja nauraa viimeisen esimerkkinsä perään.
”Tavallaan sitä on turha miettiä, kun se ei ole omissa näpeissä, mutta kyllä sitä toisaalta tulee kuitenkin mietittyä”, Artturi sanoo.
Sopiva arvio sopivassa paikassa viittaa äärimmilleen kärjistettynä indieraamattu Pitchforkiin. Tuntuu ankealta tai ei, tätä nykyä varmin keino kohottaa levy tuntemattomuudesta kaikkien indierunkkareiden huulille on Pitchforkin Best New Music -leima.
”Se on tosi kuumottavaa. Sitten kun Pitchfork päättää arvioida meidät 0.2 pisteen levyksi, kuten ne arvioivat aina kaikki marsvoltat, niin se siitä sitten”, Artturi naurahtaa.
Hän kuitenkin nostaa esiin internetin ja musiikkiblogien jäljiltä muuttuneen kulttuurin. Onko Rubik lopulta yhtään lähempänä läpimurtoa kuin mikään juuri ensimmäiset demonsa julkaissut yhtye, kun se oikea ihminen saattaa bongata nykyään netistä ihan minkä tahansa bändin?
”En tiedä, miten paljon nykyään on merkitystä sellaisella perinteisellä pohjatyöllä, että julkaisee levyjä ja soittaa keikkoja. Kyllä se tietty tavoittaa ihmisiä ja sana leviää. Me saatiin keikkailla ihan helvetin kauan, että saatiin edes Suomessa jengi vähitellen kiinnostumaan. Ja se tuli vaan työllä”, Artturi sanoo.
”Nykyään jos joku tekee ekalle demolleen tosi hyvän biisin, joka päätyy oikeiden ihmisten käsiin, se leviää blogeissa hetkessä ympäri maailmaa. Ei siinä katsota sitä, miten kauan on soitettu yhdessä”, Jussi sanoo. ”Voiko tommoiseen enää luottaa ja onko se kestävää?”
Eikä tarvitse kuin ottaa silmäys mihin tahansa musiikkiblogiin huomatakseen mistä on kyse. Niin montaa muutaman keikan soittanutta ja pari biisiä Soundcloudiin laittanutta yhtyettä hehkutetaan sen hetken parhaana juttuna, että hypen arvo kokee pahan inflaation. Mieleen tulevat NME:n itseään vastaan kääntyneet yritykset löytää uusi Oasis tai The Smiths.
”Biisi on tärkein yksikkö nykyään, levyllä ei ole merkitystä. Kun keskitytään pelkkiin biiseihin, se vie painoarvoa niiltä biiseillä itseltään, koska yksittäisen kappaleen käyttöikä on niin lyhyt. Siirrytään heti seuraavaan, eikä koko musiikilla loppujen lopuksi ole enää niin paljon arvoa”, Artturi sanoo.
Niin. Muutaman viime vuoden aikana tilanteesta on muodostunut sellainen, että musiikkisuositukset leviävät lähes ainoastaan linkkeinä verkossa. Useimmiten vielä biiseinä. Vai koska sinä olet saanut ystävältäsi käteen fyysisen levyn ja annoksen ”sun täytyy kuulla tätä”-hehkutusta?
Kuin suorana vastalauseena tätä modernia biisikeskeisyyttä vastaan Solar on nimenomaan albumikokonaisuus, josta on vieläpä poikkeuksellisen selkeästi kuultavissa a- ja b-puoliajattelu. Se kehittää Dada Banditsin suureellista ja hersyvää sovitusmaailmaa yhä pidemmälle, mutta samalla pitää kaiken millilleen tekijöidensä hallinnassa.
”Dada Bandits oli karkeasti sanottuna soundilevy. Se oli ehkä epätasainen kokonaisuus, mutta siinä oli koko ajan päällä se yhtenäinen kaoottisuus ja paljon päällekäyviä tasoja”, Artturi sanoo. ”Vähän kuin ampiaispesä, johon työntää pään.”
”Nyt oli tarkoitus vähän karsia sitä informaatiotulvaa”, Jussi jatkaa.
Lue koko haastattelu Rumbasta 4/11
Jaakko Kilpeläisen Solar-arvio löytyy puolestaan täältä.