Livearvio: Pimeyden voimien kanssa leikittelevä Ghost on parhaimmillaan pirullisen kova keikkabändi

Ghost
The Circus, Helsinki
9.11.2015

Teksti: Saku Schildt, kuvat: Sami Lommi

Minkälaisen sopimuksen ruotsalainen Ghost onkaan tehnyt paholaisen kanssa, se on selvästi kannattanut.

Onhan Ghost on yhtye, jossa on ollut alusta asti ainesta yhtä hyvin kauheaksi flopiksi kuin menestystarinaksi. Se on bändi, joka yhdistää kristinuskon rienaamisen salonkikelpoiseen rockmusiikkiin, jonka melodiat kumartavat yhtä paljon Abballe kuin äärimetallille.

Niinpä on ollut kaksi mahdollisuutta. Joko Ghost ei löydä ystäviä sen paremmin popin kuin metallinkaan kannattajista, kun metallipuristit halveksuvat bändiä ja popparit vieroksuvat sen saatana-tematiikkaa, tai sitten siitä tulee crossover-suosikki, joka kerää faneja molemmista leireistä.

Nyt, kolmen levyn jälkeen, on jälkimmäinen vaihtoehto käynyt toteen.

Ghost-8

Ghost on menestynyt huolella rakennetun imagon ja erityisesti vahvojen biisien ansiosta. Yhtye lainaa ideoita Rosemaryn painajaisen ja Eyes Wide Shutin (josta bändi on napannut keikoilleen intronauhansakin) kaltaisista elokuvista, joissa riettaita riittejä harrastavat antikristuksen palvelijat piileksivät keskuudessamme normaalin julkisivun takana. Vähän kuten Ghost ujuttaa paholaisen ylistämistä radiokelpoisiin poprock-biiseihin.

Ja mitä musiikillisiin ansioihin tulee, toimittaja Tapio Ahola oli aivan oikeassa Rumbassa 4/15 julkaistussa Meliora-levyarviossaan kirjoittaessaan, että Ghostilla on poikkeuksellinen kyky ladata kappaleensa täyteen melodisia koukkuja. ”Ghostin kolmas albumi on parhaina hetkinään ehkä melodisesti vahvinta occult rockia ikinä”, Ahola ylisti.

Suomessa tämä konsepti on toiminut kuin häkä. Bändi on vieraillut maassamme kahdeksan kertaa vuoden 2011 jälkeen, ja yksi näistä reissuista oli kolmen keikan kiertue. Elokuussa julkaistu Meliora nousi Suomen albumilistan ykköseksi, mistä yhtyeen laulaja Papa Emeritus III kiitteli Circuksessa yleisöä vuolaasti.

Ghost-7

Niinpä ei ole ihme, että Circus alkaa käydä yhtyeelle ahtaaksi. 1500-paikkainen klubi myytiin loppuun pikavauhtia, kun tieto keikasta julkistettiin. Paikalle saapui kuulijoita Oulusta saakka.

Parikymmentä minuuttia myöhässä alkanut keikka käynnistyi odotetusti Melioran Spirit-avausbiisillä. Tavaramerkkikaapuihinsa, naamioihinsa ja paavin vetimiin pukeutunut yhtye ei tehnyt tässä vaiheessa suurta vaikutusta – helposti tunnistettavalla äänellä laulava Papa Emerituskin tuntuu solistilta, joka hoitaa homman mainiosti levyllä, mutta keikalla virettä on vaikeampi löytää.

Emerituksen esiintymisessä oli paljon hyvää ja jotain huonoakin. Lavalla sangen pienikokoiselta näyttävä antipaavi malttaa pysyä roolissaan ja keskusteleekin yleisön kanssa hauskan näätämäisellä puheäänellä. Emerituksen hillityssä esiintymisessä pienetkin eleet tuntuvat suurilta maneereilta.

Hänen toivoisi kuitenkin vievät roolinsa vielä pitemmälle. Ghostin keikkaolemuksen myötä tulee selväksi, että tämä saatanallinen orkesteri on lopulta yhtä vaarallinen kuin vaikkapa Kiss: rockia tämä vain on, ja yleisö on pyydetty mukaan viihtymään.

Tässä ei ole sinänsä mitään pahaa. Bändi olisi kuitenkin vaikuttavampi, jos Emerituksen esiintymisessä olisi samanlaista hulluutta, heittäytymistä ja intensiteettiä kuin vaikkapa Papan tavoin kasvomaaleja arvostavalla Killing Joken Jaz Colemanilla.

Ghost-15

Vaisusti alkanut keikka nousi loppua kohti väkeväksi kokemukseksi. Huippuheti koettiin varsinaisen setin loppupuolella, kun biisikolmikko Cirice, Year Zero ja He Is teki selvää jälkeä.

Melioran ensimmäinen single Cirice möyrysi ilahduttavan raskaasti, Year Zero sai yleisön ylistämään sielunvihollista kädet ilmassa ja He Is, suorastaan upea rakkauslaulu paholaiselle, herkisti katsomon kitaraharmonioillaan ja melodioillaan.

Tällaisia kappaleita kun Ghost tekisi seuraavalleen levylle pari kolme lisää, ei yhtyeen keikkasettiin mahtuisi enää suvantokohtia.

Ghost on ottanut tavakseen pyytää kiertueensa varrelle osuvista kaupungeista keikoilleen ”synnin sisaria” eli nunnakaapuihin puheutuneita nuoria naisia, jotka pääsevät osaksi show’ta. Helsingissä näiden osuus oli lopulta vaatimaton, kun kaksi nunnapukuista naista tarjosi yleisön eturiville ”ehtoollista” Body and Blood -biisin aikana. Salin takaosaan heitä ei pientä vilausta lukuun ottamatta näkynyt.

Keikka sai vielä toisen kohokohdan, kun Ghost vaihtoi ensimmäisessä encoressaan sähkökitarat akustisiin ja esitti puhtaan version Jigolo Har Megiddosta. Riisuttu versio toimi erinomaisesti ja sai toivomaan, että käyttäisi akustisia soittimia enemmänkin.

Roky Erickson -cover If You Have Ghost ja Infestissumam-albumin päätöskappale Monstrance Clock päättivät konsertin, jota olisi kuunnellut mielellään vielä pitempäänkin. Viimeksi mainitun yhteydessä Papa Emeritus vielä selvensi, mistä näissä mustien kynttilöiden ja Luciferin sanoman täyttämissä kappaleissa on loppujen lopuksi kysymys: ”Tämäkin biisi kertoo loppujen lopuksi panemisesta.”