Flow-festivaali
9.8-11.8.2024
Suvilahti, Helsinki
Flow-festivaalia vietettiin viime viikonloppuna Helsingissä. Paikalla oli Jarkko Fräntilän lisäksi Rumban toimittajina kaksikko Tuomas Aflecht ja Catharina Herlin. Alla Tuomaksen ja Catharinan omat suosikit viikonlopun ajalta. Jarkko Fräntilän päiväkohtaiset raportit festivaaleilta löydät puolestaan täältä, täältä ja täältä.
Camilla Hanhirovan kuvia Flow’sta löydät täältä, täältä ja täältä. Julius Töyrylän perjantain kuvagallerian löydät täältä, ja lauantain kuvagallerian täältä. Sunnuntain kuvagallerian puolestaan löydät täältä.
*
Perjantai
Isac Elliot löysi itsensä vähän samasta paikasta kuin Kuumaa Sidewaysissa alkukesästä: koko kansan suosikit rock-poliisien valvovien silmien alla. Sympaattinen, mutta cool kauniaislainen myönsikin, että Flow-keikkaa ennen jännitti todella paljon.
Musiikillisesti Elliotin nykybiisit asettuvat Flow’n linjaan paljon paremmin mitä monet muut vuosien mittaan Flow’ssa nähdyt kansan suosikit. Lapsitähden leimaa on vaikeaa karistaa, mutta Elliot on osannut luoda brändinsä uudelleen. Siinä toki auttaa modernien hittilekojen putki.
Esiintyjänä 23-vuotiaan tähden jo kymmenen vuoden kokemus näkyy. Laulaja otti lavan haltuun todella itsevarmasti. Lavarakennelma oli myös näyttävä ja puhdas osoitus siitä, millaisen vaikutelman se antaa artistista itsestään, kun lurittelemaan ei tullakaan pelkän dj-pöydän viereen. Kontaktin ottaminen yleisöön oli myös välittömän oloista. Kyllä laulaja ihan oikeassa paikassa oli.
(TA)
Niin oli myös Raye. Brittilaulajassa on jotain samaa kuin Amy Winehousessa, lupsakka olemus yhdistettynä loistavaan lauluäänen. Myös musiikillisesti löytyy paljon samaa, etenkin kun laulajan orkesteriin sisältyi torvisektio.
Toki joku voisi mennä tälle brittitähdelle sanomaan, että ehkä lavaspiikkien kanssa voisi vähän himmata. Tällä kertaa kyseessä oli enemmänkin puhujan keikka johon lukeutui välibiisit. Varmaa kuitenkin on se, että Raye on tuleva megatähti, etenkin silloin kun pakolliset edm-fillerit saadaan setistä karistettua pois. Ja jos tätä ääntä ei kuulla vielä joskus Bond-tunnarin esittäjänä, niin jokin on pahasti pielessä.
(TA)
Vaikka en ehtinyt ihan Rayen keikan alkuun, hän teki minuun kaikista Flow’ssa näkemistäni artisteista ehkäpä kauaskantoisimman ja syvimmän vaikutuksen. Siihen olisi saattanut riittää pelkästään hänen upean uniikki lauluäänensä ja kiehtova tapansa liikkua laulaessaan, mutta hänen esiintymisessään oli kyse jostain tätäkin perusteellisemmasta. Lauloi hän sitten Black Mascaran kaltaista omia rajoja puolustavaa julistusta tai yhteislauluun yllyttävää, Jax Jonesin kanssa tehtyä You Don’t Know Me -singleä, hän kanavoi sellaista läsnäoloa ja rakastavaa vilpittömyyttä, että kehossani oli kylmiä väreitä ja kyyneleitä.
(CH)
Yhtä itsevarmaa, rajoja rikkovaa, karismaattista, monipuolista ja näyttävää esitystä tämän vuoden Flow’ssa ei kuitenkaan ollut, kuin mitä Janelle Monáe tarjosi. Ja nimenomaan tarjosi: kyseessä oli lahja, joka hemmotteli ja herätti uusia ajatuksia siitä, miltä yhteiskunta voisi näyttää (tasa-arvoiselta, aistilliselta, rikkaan luovalta). Lukuisissa perjantai-iltana otetuissa kuvissa näkyi Monáen lumoavasti kaikkia maailman värejä yhdistelevä kukka-asu, mutta intensiiviset räppivedot, kahden upean tanssijan kanssa esitetyt tyylikkäät koreografiat ja livebändin aikaansaamat häikäisevät bileet pystyi kokemaan vain paikan päällä. Viimeisessä puheessaan Monáe jakoi rakkautta ja kunnioitusta, ja huomioi palestiinalaisten lisäksi myös Sudanin ja Kongon hätää kärsivät.
(CH)
Perjantai-illan päätteeksi Flow oli kaivanut melkoisen kanin hatustaan ja pistänyt jämerästi Evian Christin naulaamaan illan päätökseen. Viime vuonna debyyttialbuminsa julkaissut, mutta parhaiten tuotannostaan Kanye Westin Yeezus-järkäleelle ja Travis Scottin Utopialle tunnettu englantilainen otti samantien luulot pois kunnon rehellisellä jyskeellä.
Sankan savun seassa valoshow yhdistettynä trancemaalailuun loi miltei hypnoottisen tunnelman. Strobot välkkyivät siten, ettei ihmissilmä pysynyt enää muiden liikkeitä seuratessa perässä. Nostatuksesta riisuttu, linjaan nähden yllättävä remix Cascadan Everytime We Touch -kappaleesta oli kuin malliesimerkki siitä, mitä tuleman pitää. Ei mitään liian helppoa.
(TA)
LAUANTAI
Totta puhuen en ennen lauantaita ole täysin ymmärtänyt, mikä siinä Fred Againissa nyt on niin erikoista, mutta Flow’n tokan päivän illan jälkeen tiesin. Tämä monilahjakkuus ilmensi niin henkilökohtaisen oloista tunnetta ja haavoittuvuutta, että hän kairasi tiensä ihoni alle pysyvästi. Hänen puheensa olivat liikuttavia, mutta sitäkin vakuuttavampaa oli musiikki. Kärsivällisellä pohjustuksella ja keskittyneellä rakentelulla hän muodosti keikastaan pala palalta kasvavan linnan, jonka seinämiin aukesi pianomelodioiden viitoittamia ja elektronisempien biittitykitysten kyllästämiä salakäytäviä. Sekopäisimmät tanssihuiput tuntuivat aina loppuvan liian lyhyeen, mutta annoin sen anteeksi, koska keikan ansiosta hymyilin koko loppuyön ja rakastin kaikkia.
(CH)
Fred Againin esiin maanittelemat tanssihimot löysivät huipennuksensa yllättäen samppanjabaarissa, jossa kotimaisten Tboyn ja Sombadin muodostamassa Soul Search -klubikonseptissa oli meneillään Sombadin slotti. Hän puski ilmoille hauskaa ja tyylikästä tasabiittiä, jonka tempo oli juuri sopivan keskellä – ei mitään hi-techia, muttei myöskään mitään liian dubista diippeilyä –, jotta vikan tunnin jaksoi mehustella menemään muiden saman kuriositeetin bonganneiden kesken. Sombadi tiputteli naurettavan maukkaita träkkejä ja hoiteli hommansa huolettoman asiantuntevasti. ”Nää on Flow’n kovimmat bileet”, leveästi hymyilevä kaverini tokaisi jälleen yhden Sombadin sulavan vaihdon jälkeen, ja vaikka kriteerejä voi olla monia, asia oli sillä hetkellä todellakin juuri niin.
(CH)
Sen lisäksi, ettei Flow’n aikataulussa muutenkaan nähty pahoja päällekkäisyyksiä, niin erillinen hatunnosto vielä lauantai-illan elektronisesta trilogiasta. Overmono, Fred Again ja Barry Can’t Swim maistuivat varmasti monille peräkkäisinä esiintyjinä.
Tästä kolmikosta kultamitalit ojennan Silver arenan täyttäneille Overmonolle. Viime vuonna loistavan Good Lies -debyyttialbumin julkaissut kaksikko saapui Suvilahteen no nonsense -tyyppisellä esiintymisellä.
Brittielektron perinteitä kunnioittava live-esitys muodostui kokeilevasta, hallitusta äänimaiseman luonnista, josta rehellinen ruuvaus ei puuttunut. The Streetsin Turn The Page voisi olla yhtä hyvin brittiveljesten alkuperäistä käsialaa remixin sijaan. Vakuuttava esitys oli helposti lauantain paras keikka.
(TA)
SUNNUNTAI
Eteerisiin elektronisen musiikin sovituksiin lämpimällä lauluäänellään tunnelmoiva brittiartisti Kenya Grace otti sunnuntain alkuillassa haltuunsa mikrofonin lisäksi MPC:n, ja hakkasi laulamisen lomassa ilmoille rouheita rumpubreikkejä. Kokonaisuus oli ajankohtaan nähden sopivan ilmava ja kevyen tanssittava, vaikka raisummat jukeen ja drum & bassiin nojaavat bassomehustelut olisivat saaneet olla suuremmassakin roolissa. Vaikka Kenya Grace lauloi vetoavasti, alkoivat jotkut biisit kuulostaa itseään toistavilta, ja siksi versioinnit muiden hiteistä, kuten Katy B:n Lights On -kappaleesta (josta aikoinaan itse Skream teki remixin) tai Flowdanin Welcome to Londonista piristivät kokonaisuutta. Samalla ne toimivat nyökkäyksenä sen kulttuurin historialle, johon Kenya Grace liittyi viime vuonna rullaavaan drum & bassiin pohjaavalla menestysbiisillään Strangers – loppuhuipennuksena esitetty kappale on jo vakiintunut yhdeksi aikamme muistettavimmista hittisingleistä.
(CH)
Nyt tarkkana: The Smile ja Radiohead ovat kaksi eri yhtyettä. Harvemmin korvaava artisti (James Blake) on selvästi parempi kuin peruuttanut (The Smile).
Edellisen kerran Blake esiintyi Flow’ssa vuonna 2019 ja sen jälkeen häneltä on ilmestynyt peräti kolme uutta levyä. Settilistaan on myös tullut osaksi korona-ajan ”ig-liveissä” kuultuja covereita, joista Suomessa kuultiin Bill Withersia ja Radioheadia.
Keikka tuntui erittäin intiimiltä. Johtuiko se sitten Blaken pyjamaa muistuttavasta oloasusta tai lauluvetoisista kappalevalinnoista, niin artisti tuntui olevan enemmän läsnä ja rentoutuneempi.
Ja ehkä oli myös yleisö, jolle oli helppo esiintyä: Silver Arenan teltassa vallitsi hyvinkin seesteinen tunnelma. Kuin kiitoksena kuultiin Lindisfarne, jota ei ole kesäkeikoilla esitetty lainkaan. Uskoisin, että teltasta moni poistui kuin juuri hyvän elokuvan nähneenä, sen verran vakuuttava James Blake oli.
(TA)
Jos loppuaan kohden kulkeneen Flow’n sunnuntai-illassa olisi ollut mitään haikeuden elementtejä, Berliiniin asettunut artisti-dj LSDXOXO pyyhkäisi ne surutta mennessään villillä ja hurmaavalla dj-setillään. Artistin tarjoamaa tanssilattiakokemusta on helpointa kuvata muistuttamalla, että hänen oman klubinsa nimi on Floorgasm: Flow’n reivikansaa hän hemmotteli riuskan tempon ja elektronisen musiikin raaempien sivujuonteiden mystisen vetoavalla yhdistelmällä, valuttaen niitä yleisön päälle kuin erityisen maukasta ja paksua hunajaa. Dj-majan takana kohosivat Kalasataman tornitalot, ihmiset hytkyivät ystäviensä kanssa onnellisen näköisinä, ilta-aurinko laittoi parastaan, ja ympärillä jylläsivät ug-teknoskenen kuumiin nimiin lukeutuvan taiteilijan kiihkeät rytmilliset syklit. Pelkkää hurmosta!
(CH)
Mutta sitten… hurmos jatkui toisaalla! Sillä välin, kun valtaosa festarijengistä valui päälavalle Pulpin äärelle, toiset löysivät tiensä New Yorkissa asuvan Livwutangin hemmottelevan housen luo. Pimenevä ilta lykkäsi taivaalle sateista myräkkää, mutta Livwutang loihti pihasta trooppisen diskon, jossa raskaat sadepisaratkin saivat positiivisen merkityksen pyyhkiessään pois autuaan tanssin nostattamaa hikeä. Livwutangin soittaessa hetkeen tiivistyi koko yhteisöllisen tanssimusiikin historia, kun selektiossa välähteli vaikutteita säihkyvien newyorkilaisklubien ja orgaanisesti muodostuneiden katusaiffereiden soundtrackeista ja sosiaalisuudesta. Viimeisenä soinut versiointi Dr. Albanin It’s My Life -kappaleesta oli ihana ja hämmentävän täydellinen lopetus tämän vuoden Flow’lle. Hassu kupliva tunnelma kantoi onneksi myös maanantaihin, joka meinasi eskapistisen viikonlopun jälkeen viskata arjen vähän liian nopeasti päin kasvoja.
(CH)