Ville Kalliosta saa viimein vinyylikäsittelyn. Niko Toiskallio esittelee tämän monesti ohinukutun ja aliarvostetun suomiräppikonkarin.
Teksti: Niko Toiskallio
Olen kuunnellut, ja päätynyt myös eri tasoilla analysoimaan, aika isoa määrää suomalaisia rap-levyjä ja niiden tekijöitä. Jokainen, nyttemmin muodottomaksi paisuneeseen kenttään oman kontribuutionsa tuonut tekijä on ollut tavalla tai toisella merkittävä. Viimeistään vuodesta 2001 alkaen yksi vokalistinimi on kuitenkin ollut ylitse muiden, ja on yhä. Ville Kalliosta pesee pöydältä valtaosan alan tekijöistä jo sanomalla päivää. Kuten mennyt legenda Guru sanoi, “It’s mostly the voice”.
Soundia voi muokata, mutta se mikä tulee luonnostaan, tulee luonnostaan. Villen kohdalla se soundi kantaa ilmoille tekstiä, jollaiseen kukaan muu ei ollut pystynyt ennen vuotta 2006. Silloin ilmestynyt, päihdelääkityksen maailmasta nimensä lainannut 100 x 200 mg -soololevy esitteli lukeneen, kokeneen ja kouliintuneen artistin. Paljon oli tapahtunut sen jälkeen, kun 2000-luvun taitteen suomirap-hype kiinnitti uudelle Monsp-yhtiölle Liisanpuiston. Villen, Teesin ja Kolean muodostama yhtye oli jo sinänsä uudella tasolla; sen jäsenet tulivat sieltä, missä rap ei ollut uusi asia. Vasta herroihin uuden vuosituhannen alussa tutustuessani tajusin, että olin järjestänyt jo vuonna 1993 keikan Villelle, Kolealle ja eräälle Petos-nimeä käyttäneelle artistille. Tuolloin bändin nimi oli T.O.A. (The Obstinate Age). “Helsingin tokaa räppiaaltoo”, kuten Ville kuvaili itseään 100 x 200 mg:lla.
Petoksen City-karhun metsästäjä -levy (2002) tuntuu olevan monelle niin sanottuun rataräppiin mieltyneelle jonkinasteinen lähtöpiste. Silläkin Ville on mukana – räpäten sisällöllisesti kuin Scarface, teknisesti kuin André 3000. Kielellisen lahjakkuuden ja kovaksikin äityneen katutason elämän kohtaaminen ei ole suomirap-maailmassa kovinkaan yleinen tapaus. Monelle tekijälle kummatkin mainituista ovat tuttuja lähinnä tv:stä.
Vuonna 2006 suomiräpiksi kutsuttu homma alkoi jo karata käsistä, ja levyn nimibiisin loppuhuokaus selittyykin tästä päivästä katsoen useammalla tavalla.
Ville katosi jossain määrin kuvioista, palatakseen kuusi vuotta myöhemmin Sano-albumilla. Koti6-kollektiivin tuottama nimiraita on biisi, jollaisia nykyinen rap-polvi saattaa tehdä – tai edes ymmärtää – joskus vuoden 2025 paikkeilla. Räppärimme vaikuttaa lyödyltä, mutta sen myötä itse valmiilta lyömään sanoilla taas. Sano-levy jäi valitettavan pienelle huomiolle, eikä se totuuden nimessä soolodebyytin veroinen ollutkaan.
Nyt Monsp tekee kulttuuriteon julkaistessaan yhden alkuaikojensa merkittävimmän äänen soolomateriaalia ensimmäistä kertaa vinyylillä. Perjantaina 27.5. ilmestyvän, molempien edellä kelailtujen levyjen biisejä sisältävän tuplavinyylin olisi syytä liikkua livakasti – Ville Kalliosta ansaitsee massit takasin.