Eräs ystäväni näki hiljattain unen. Siinä Pitchfork oli julkaissut listan 2010-luvun parhaista kappaleista, ja nostanut listan ykköseksi – ei tietenkään mitään tällä vuosikymmenellä julkaistua kappaletta, vaan Toton jättihitin Africa vuodelta 1982.
Valintaa perusteltiin sillä, että kappale on erinomaisin esimerkki aikakautemme etenkin 1980-lukua painottavasta retrofetisismistä, joka ei edelleenkään osoita loppumisen merkkejä. Siksi ei ollut ongelma, ettei kappaletta ole julkaistu tällä vuosikymmenellä.
”Mukavan realistinen uni”, kuten olemme päätyneet tällaisissa tilanteissa tokaisemaan. Ei nimittäin lainkaan yllättäisi, jos juuri Pitchfork päätyisi hassuttelemaan listauksissaan juuri tällä lailla.
Väitän, että Toton Africa on tämän vuosikymmenen eniten kuulemani ja ennen kaikkea eniten kokemani biisi. Se ei vain soi kaikkialla, siihen myös viitataan kaikkialla.
Olen kuullut biisin ainakin ostareiden keskilaimeilla soittolistoilla, bussissa, ohikulkijan puhelimesta kesäillassa, karaokekuppiloissa, opiskelijabileissä ja tietenkin metakasarisarja Stranger Thingsissä. Olen dj:nä toimiessani saanut useamman Africa-toiveen. Youtube suosittelee minulle videota, jossa 64 levykeasemaa soittaa Africaa. Twiittibotti siteeraa kappaleen säkeitä joka päivä 50 000:lle seuraajalle.
Vuoden alussa uutisoitiin ehkä kaikkein mielipuolisimmasta Africa-tempauksesta. Taiteilija Max Siedentopf pystytti Namibiaan, keskelle 18 tuhannen neliökilometrin kokonaista Namibin aavikkoa, ääni-installaation, joka soittaa Africaa loputtomasti.
Ei siis ihme, että Toton kitaristi Steve Lukather kysäisi kesällä Kirjurinluodon 30 000:lta kuulijalta, ovatko he valmiita kuulemaan ”sen biisin”. Äänestä oli aistittavissa annos itseironiaa.
Toto ei päättänyt keikkaansa pelkkään hittikappaleeseen. Pikemminkin he esittivät tulkinnan ilmiöstä, meemistä, vitsistä, joka ei ole ollut heidän hallinnassaan enää vuosikausiin.
Niin paljon kuin itse nautinkin keikalla sellaisista Toto-klassikoista kuin I Will Remember tai Stop Loving You, tai iloitsin lyhyestä viittauksesta kosketinsoittaja Steve Porcaron säveltämään Michael Jackson -klassikko Human Natureen, oli täysin itsestäänselvää ja ymmärrettävää, että valtaosa yleisöstä paikalla nimenomaan siksi, että he halusivat olla paikalla puhelimineen, kun Toto esittää ”Toton African”.
Syitä African suosiolle on selitetty pitkin internetiä. Sitä on perusteltu nostalgialla, ”maailmanmusiikki”-näkökulmalla ja yksinkertaisesti sillä, että se on hyvin tehty popbiisi.
Nämä kaikki näkökulmat ovat täysin oikeita. Kappaleen merkityksellisyydestä tämän päivän popkulttuurissa kertoo jo se, että siitä puhutaan vieläkin – lähes 40 vuotta sen julkaisemisen jälkeen.
Mutta jos African ”hyvyydestä” on tehtävä jokin tiivistys, osuu Vicen haastattelema tutkija Kate Miltner ehkä lähimmäs: hänestä Africa ”antaa luvan katarsikselle”.
Africa siunaa meidät merkityksellisyydellä kuin kuivuuden runtelemalle maalle putoava sade. Meidät, joilla on sosioekonomisen pyramidin kärkipäässä taipumus olla antamatta merkityksiä enää millekään. Emme oikein ”saisi”, koska meillä on jo kaikki.
Tämä merkityksenanto on mahdollista, koska suurimmalla osalla meistä Africaa 2010-luvulla luukuttavalla on sen syntyaikoihin tarpeeksi pitkä etäisyys. Se on yhtä kaukaista fantasiaa kuin laulun maalaama kuva käsittelemästään maanosasta.
Africa on yksinkertainen, huoleton ja ennen kaikkea eskapistinen laulu. Se on kirjoitettu vailla alati monimutkaistuvan ja -muotoistuvan popkulttuurin rakenteiden painoa.
Jos joku kirjoittaisi nykyään yhtä naiivin ja kirkasotsaisen kaukomaakaipailun, paheksuisi muutamakin twiittaaja tekstin ”ongelmallisuuksia”.
Tämä on tietenkin täysin ymmärrettävää, koska nykyään myös losangelesilaisten rockmiljonäärien odotetaan tietävän maailmasta enemmän kuin 80-luvulla. Tuolloin nyt vain ajateltiin, että kaukomaan pallomahalapset voidaan pelastaa tukikonserteilla tai hyväntekeväisyyssingleillä. Miten helppoa!
Silti Africa on, no, taidetta, eikä maailmanpoliittinen luento. Siksi osa sen taiasta tulee juuri sen pöljästä haaveilurunoudesta.
Pöljä haaveilu taasen on poplyriikan ydintä, ja harva yksittäinen kappale antaa samanlaista lupaa pöljälle haaveilulle kuin Africa.
African romanttinen nojatuolimatka luo samanlaisen rinnakkaistodellisuuden kuin tämän päivän asiayhteydestään omille teilleen lähtenyt uusiokasari. Maailman, jonne hetkeksi mennä piiloon kylmän sodan tai ekokatastrofin uhkaa.
Yksikään popkappale ei ole yhdistä sukupolvia ja kuvasta omituista, ristiriitaista aikaamme samalla tavalla. Siksi Toton Africa on päättyvän vuosikymmenen merkittävin jaettu popkokemus.