Kolumni: Keikkojen järjestäminen on mielipuolinen harrastus, mutta sitä ilman mitään hauskaa ei koskaan tapahtuisi

Musiikkimediassa tulisi keskustella enemmän siitä, miten pienet keikkajärjestäjät pärjäävät, kirjoittaa Mikael Mattila.

Sami Turunen

Tein aiemmin syksyllä päätöksen. Aioin lopetttaa tehtäväni tamperelaisen kansanmusiikkiklubin ohjelmatuottajana. Monet käytännön seikat puolsivat ratkaisua: olin tehnyt hommaa jo kuutisen vuotta, se ei tuntunut enää kauhean motivoivalta, tällainen ”downshiftaaminen” kiinnostaa jo elämänhallinnankin kannalta ja – ennen kaikkea – olin muuttanut Tampereelta pois.

Klubimme merkitystä ovat monet alan toimijat kilpaa hehkuttaneet. Klubi täytti tänä vuonna 20 vuotta. Vaikka kehunkin itseäni, on siihen monta syytä: meidän toimintamme on rutinoitunutta ja ammattimaista, meillä on useimmiten ollut ihan kohtuullinen palkkionmaksukyky ja itse keikkapaikka, Tampereen Telakka, on yksi tämän maan miellyttävimpiä lavoja. Saunaankin pääsee.

Tietenkään kukaan työryhmästämme saati kukaan heidän edeltäjistään ei ole koskaan saanut tästä lystistä sentin hyrrää. Tämä on puhtaasti ”harrastustoimintaa”, jonka jatkuvuus riippuu vain ja ainoastaan siitä, että muutama ihminen on tarpeeksi mielipuoli sitouttamaan itsensä tällaiseen.

Keikkojen tuottamista ja soittamista yhdistää usein yksi asia: ne saattavat kumpainenkin olla ”harrastuksia, joista tuli leipätyö”. Muutama meidänkin kansanmusiikkiklubia järjestäneistä on edennyt sittemmin siistiin sisätyöhön muihin ohjelmatuotantotehtäviin.

Toinen – ja huomattavasti mielipuolisempi – vaihtoehto on tietenkin se, että samaisesta keikkajärkkääjästä tulee yksinäinen majakka, johon tietty paikallisklubi henkilöityy – halusi hän sitä tai ei. Hänen nimestään ja kasvoistaan tulee laadun tae, joita ilman mitään ei tapahtuisi.

Rumbakin on haastatellut ainakin kahta tällaista väsymätöntä puuhamiestä, helsinkiläisen Mental Alaskan Arttu Partista ja porilaisen Validi Karkian Jyrki Laihoa. He ovat venyneet akrobaattisiin suorituksiin vain siksi, että Suomeen saataisiin sellaisia marginaaliartisteja, jotka todennäköisesti menisivät etabloituneemmilta ja sisäsiistimmiltä ohjelmatoimistoilta ohi tutkan.

Esimerkiksi jazzpianisti Carla Bley, Frank Zappankin kanssa rumpaloinut Terry Bozzio, lyömäsoitintaiteilija Limpe Fuchs ja avantgardekitaristi Eugene Chadbourne ovat kiertäneet Suomessa juuri mainittujen puuhaajien ansiosta.

Silti rakkaudesta lajiin tehty arvokas työ saattaa käydä raskaaksi ristiksi. Aiemmin tänä syksynä uutisoitiin mikkeliläislähtöisen ohjelmatuottaja Jukka Holmstedtin kuolemasta. Hänen muistokirjoituksessaan kirjoitetaan, että tuottajan alamäki alkoi, kun hänen kymmenen kertaa järjestämänsä Jurassic Rock -festivaali alkoi hiipua.

Kuulostaa kohtuuttomalta kohtalolta miehelle, joka halusi vain järjestää hyviä keikkoja.

Kaikenlaisen kulttuurituottamisen tragedia on, että se on pohjimmiltaan yrittäjyyttä, johon liittyy tismalleen samat riskit kuin kaikkeen muuhunkin bisnekseen.

Harmi vain, ettei tämä bisnes ole kovin kannattavaa: noin kolmen vartin esiintyminen kätkee taakseen valtavat määrät työtunteja, hyvinkin improvisoituja sopimuksia, kehnoja katteita ja ennen kaikkea sen riskin, että mitä jos ketään ei tulekaan paikalle.

Ei ihme, että tätä etupäässä harrastetaan.

Jotkut bisneshenkisemmät tuottajat saattavat lähteä rahoittamaan hankkeitaan sponsoreilla, mutta ne on säästetty lähinnä tapahtumiin, joissa ei esiinny Arttu Wiskaria pienempiä artisteja.

Kaikkein eniten ruohonjuuritason kulttuuria tukevat rahastot, säätiöt ja kaupunkien summat. Jos tarkoin laaditusta apurahapaletista parikin tahoa päättää olla myöntämättä rahapottejaan, voi kokonaisen kauden ohjelma mennä uusiksi.

Sitten improvisoidaan, säädetään lisää ja pahimmassa tapauksessa rahoitetaan toimintaa omasta kukkarosta. Mitä isompi tapahtuma, sitä isompi riski tärvellä myös oma henkilökohtainen talous.

Itse olen ollut sikäli onnellisessa asemassa, että olen alun alkaenkin saanut tuotantotehtävissäni saapua valmiiseen pöytään. Minun ei ole tarvinnut rakentaa edustamani tahon mainetta tyhjästä, ja koska se on yhdistys, löytyy sen arkistoista niin kokouspöytäkirjoja, toimintakertomuksia kuin vanhoja apurahahakemuksiakin.

Tiedän, että harvalla keikkajärjestäjällä on näin rutinoitunut työtapa. Siitäkään huolimatta kaikki ei ole läheskään aina mennyt kuten on pitänyt: on tullut köyhiä iltoja, apurahahylkyjä ja peruuntuneita artisteja.

Pinnalla ollaan silti pysytty ja keikat on järjestetty. Välillä apurahaakin on tullut liki ovista ja ikkunoista, mikä on mahdollistanut isompia nimiä ja loppuunmyytyjä iltoja.

Mitään tästä ei olisi kuitenkaan tapahtunut, jos muutamat tärähtäneet musadiggarit eivät olisi päättäneet, että ruvetaanpa tekemään tällaista.

Siksi olisi hyvä, jos ikuisten “striimaus vs. vinyylit” tai “räppi vs. oikeat soittimet” -vääntöjen sijasta välillä pohdittaisiin, miten suurella henkisellä panoksella meidän kaikkien elämäämme rikastuttavat kulmabaarien keikat järjestetään.