UMK-finaalin osallistujat julkistettiin viime viikolla, ja kisailukappaleita on julkaistu yksi per arkipäivä. Rumban Mikael Mattila ja Jukka Hätinen paukuttavat jokaisen julkaisupäivänä pika-analyysit kustakin biisistä. Tänään vuorossa on viimevuotisen UMK:n voittaja Aksel Kankaanranta, joka ei kuitenkaan päässyt edustamaan Suomea, koska korona perui euroviisut.
Aiemmat tekstit:
– Oskr: Lie
– Teflon Brothers & Pandora: I Love You
– Danny: Sinä päivänä kun kaikki rakastaa mua
– Laura: Play
Jukka Hätinen
”Topi-koiran lisäksi Akselin kotona asustaa nykyään myös kolme leppoisaa ruusukuoriaista”, kerrotaan Aksel Kankaanrannan UMK-finaalibiisin lehdistötiedotteessa. Päällisin puolin viimevuotisen UMK:n voittajalla vaikuttaisi olevan kaikki ok. Vaan kuinka asian laita todella on?
”Ihminen saattaa voida tosi huonosti, vaikka ulospäin näyttäisi siltä, että kaikki on hyvin”, Kankaanranta kertoo. Hän on kuitenkin omien sanojensa mukaan rämpinyt sellaisesta kuopasta ylös, ja samaistuu tätä kokemusta rikkaampana esittämäänsä Hurt-kappaleeseen täysin.
”I hurt myself today…”, lauloi Danny omassa finaalikappaleessaan. Kankaanranta puolestaan käy läpi tekstiä, joka kuulostaa lyriikkageneraattorin luomalta sydänsuruballadilta. Mutta mikäpä sitä kuunnellessa, Kankaanranta voi olla normcore-jäbä, mutta äänensä ei.
Nyt kisaillaan samoista yleisöäänistä kuin Oskr: surulliset silmät, särkynyt sydän ja dynamiikkaa ei nimeksikään. Viisuyleisön luulisi sympatiseeraavan Kankaanrantaa, koska edustuspaikka vanheni pandemian vuoksi. Itse kappale tuntuu kuitenkin hukatulta potentiaalilta. Se valuu kliimaksia odottavan kuulijan sormien välistä. Biisiä kuuntelee ainoastaan Kankaanrannan äänen ansiosta.
Korkeasaaren nettisivuilla kerrotaan, että ruusukuoriaiset elävät 5–7 kuukautta. Hurt-kappaleelle en povaa yhtä pitkää ikää.
Mikael Mattila
No niin, Kankaanrannan pojan toinen yritys! Hurt on, viime vuoden voittajabiisin Looking Backin tavoin, iso sydämeenkäypä suruballadi. Se tosin kasvaa, tämä ei.
Dynamiikan puute tämän vuoden viisukokelaissa on ollut häkellyttävä: toistaiseksi yksikään biisi ei ole onnistunut rakentamaan aidosti sykähdyttävää sovituksellista kaarta. Oskrin kiuas kylmeni puolessavälissä, tämä ei roihahda laisinkaan.
Kauniisti ilmaistuna tämän vuoden trendiä voisi ehkä luonnehtia minimalismiksi. Tai sitten se on silkkaa tuotannon laiskuutta.
Jo biisin alku on outo: se vain ilmestyy tyhjästä, kuin joku syöttäisi kesken olevan kasettinauhan soittimeen ja painaisi play. Biisin tekijät eli Kalle Lindroth ja kumppanit ovat vain viskanneet Aksel-paran laulelemaan ”jotain kaunista”. Ja hienostihan ”Suomen Shawn Mendes” edelleen laulaa, mutta enempään ei hänen hänen schtickinsä näytä riittävän. Karisma ei välity.
Kertosäe on ihan joutavaa pseudoirkkuloilottelua, joka alkaa tympiä viimeistään kolmannen varvin jälkeen. Kolme minuuttia voi tuntua ihmeen pitkältä!
Kun kuuntelen verrokiksi viime vuoden Looking Backia, vaikutun. Samalla alan epäillä omia tunteitani – oliko tämä näinkin hyvä, vai tuntuuko tämä hyvältä siksi, koska tämä vain on rutkasti parempi kuin mikään vuoden 2021 tekeleistä?
Alkaa aidosti harmittaa Akselin puolesta. Olisivat nyt vain panneet hänet Rotterdamiin viime vuoden biisillä. Ei ketään olisi haitannut, ja sitä paitsi saihan Suomi pitää lätkämestaruutensakin viime vuoden yli. Kirottu olkoon näistä asioista päättänyt Euroopan Yleisradiounioni!
