Suomen virallisen albumilistan ja singlelistan ensimmäinen sija viisi viikkoa putkeen sekä kultaa striimannut albumi jo ennen julkaisuaan – nämä ovat saavutuksia, joista valtaisan läpimurron alkuvuodesta tehnyt Ares tunnetaan. Tammikuun 24. päivä studioalbuminsa Apathia julkaissut artisti sinkosi viimeistään kakkosalbuminsa myötä suuren yleisön tietoisuuteen, vaikka taustalla oli jo sitä ennen menestyksekkäitä projekteja ja räppikentän huomiota herättänyttä kyvykkyyttä.
Kun Ares eli Aris Christian Staboulis kiinnitettiin vuonna 2018 Rähinälle, hänet tunnettiin kuitenkin vasta pääasiassa Lukas Leonin kautta. Hänen kanssaan Staboulis oli tehnyt musiikkia 12-vuotiaasta saakka ja kiertänyt keikoilla tuplaajan roolissa. Staboulis julkaisi jo tuolloin omia kappaleitaan esimerkiksi Youtubeen, mutta suhtautui musiikin tekemiseen alkuvuosina harrastelupainotteisesti.
Vuonna 2017 Staboulisilta ilmestyi Jimi Constantinen levy-yhtiön julkaisema Nuori hurja -ep. Ensimmäinen single Rähinän kautta ilmestyi vuonna 2019, ja Skala-debyyttialbumi kaksi vuotta myöhemmin. Koronapandemian alkuun saakka Staboulis oli kiertänyt Suomea Lukas Leonin kanssa, mutta sen jälkeen hän oli tehnyt päätöksen alkaa keskittyä omaan musiikkiinsa.
Mistä se johtui?
”Muistan yhden erityisen hetken viimeisiltä Lukaksen kanssa tehdyiltä keikoilta vuonna 2019. Meillä oli meneillään useamman viikon laivakiertue. Olimme yhdellä näistä keikoista, yleisössä oli hirveä määrä jengiä ja olimme juuri esittäneet yhden mun biisini. Näin, että kaikki katsoivat Lukaa. Kukaan ei katsonut mua”, Staboulis kertoo.
Olemme Kaiku Entertainment -musiikkiyhtiön hämärästi valaistulla studiolla Kruununhaassa tammikuisena arki-iltana. Staboulis pitää parhaillaan hallussaan Suomen Spotifyn kolmea ensimmäistä sijaa kappaleillaan Menestys on paras tapa kostaa, T-paita sekä Ɐ.
”Silloin mietin, että olisi vitun jees, jos ne kaikki katsoisivat mua. Se oli sellainen hetki, jossa päätin, että kyllä tämä homma pitää kräkkää”, Staboulis jatkaa.
Toinen ratkaiseva hetki tuli vuonna 2021, kun Staboulis oli julkaissut Matkoil-nimisen singlen. Sitä oli tehty pitkään ja hartaasti: siihen oli muun muassa järjestetty Lahden Oopperan kautta viulunsoittoa, ja se oli Staboulisille innostava ja tärkeä projekti.
”Kun se tuli ulos, koko juttu menikin ihan päin helvettiä. Soitin mun A&R:lle Heikki Puhakaiselle ja itkin, että ei tästä musahommasta tule mitään.”
Silloin Staboulis asetti itselleen aikarajan. Hän keskittyisi viiden vuoden ajan pelkästään musiikkiin, eikä kyseenalaistaisi sitä ollenkaan. Jos ei se poikisi hedelmää, hän keksisi jotain muuta.
”Mä olin silloin 20-vuotias. Ajattelin, että olisin viiden vuoden päästä edelleen nuori. Jos musiikki ei natsaisi, mulla olisi edelleen aikaa opiskella tai mennä duuniin. Mutta siinä hetkessä mun piti tehdä päätös siitä, että joko teen kunnolla tämän homman, tai sitten en tee ollenkaan.”
Sitoutuminen musiikkiuran tavoitteluun piti sisällään myös haaveen suosion saavuttamisesta, minkä juuret ylettyvät aina Staboulisin peruskouluaikoihin saakka. Ala- ja yläasteella hän vietti paljon aikaa omissa oloissaan, ja koulukaverit naureskelivat hänen biisiprojekteilleen. Se jätti jälkeensä tarpeen tulla kuulluksi.
”Oli mulla frendejä, mutta ei mua pidetty yleisesti siistinä tyyppinä. Mulla oli aina sellainen tunne, että olisi kiva hengailla ihmisten kanssa enemmän.”
Motivaatio musiikin tekemiselle on kuitenkin muuttunut viime vuosien aikana, ja pohjautuu nykyisin paljolti haluun olla hyvä esikuva nuorille. Vaikka Staboulisin kirjoitusprosessi ei ole kovin suunnitelmallinen, hän päätyy usein tekemään omakohtaisia ja rehellisiä tekstejä.
”Silloin kun mä olin junnu, sain musiikista apua vaikeina aikoina. Se jeesasi mua menemään yli negatiivisista jutuista. Nyt mä ehkä alitajuisesti pyrin siihen, että musiikkini antaisi muille rohkeutta olla oma itsensä.”
Staboulisin molemmilla albumeilla kuuluu voimakkaasti itsevarmuus ja omiin kykyihin luottaminen, niin sanoituksissa kuin kappaleista paistavassa asenteessakin.
”Voi olla ylpeä olematta perseestä”, Staboulis toteaa. ”Mä en ole sitä mieltä, että olen siistimpi tyyppi kuin joku muu. Voin silti välillä fleksaa joillain jutuilla, ja antaa sitä kautta voimaa muille.”
Sellaista voimaa Stabouliskin on saanut uransa varrella muilta. Kun hän oli vasta aloittanut lukion, Lukas Leon vei hänet Jimi Constantinen studiolle. Seuraavien kahden vuoden aikana hän päätyi sinne koulun jälkeen lähes joka päivä opettelemaan biisien kirjoittamista ja seuraamaan musiikkia tekevien ihmisten toimintaa.
”Se oli vähän kuin koulu, jossa opiskelin musiikin tekemistä ja kappaleiden rakennetta. Muistelen Jimiä erittäin lämpimästi, sillä pitkälti hänen ansiostaan olen nykyisin sellainen kirjoittaja kuin olen.”
Myös Staboulisin ystävät ja kanssaeläjät ovat antaneet hänelle valtavasti tukea ja apua nuoresta pitäen.
”Mä en halua nimetä kaikkia erikseen, koska unohdan kuitenkin jonkun”, Staboulis nauraa. ”Meillä oli teini-ikäisinä tapana istuskella kauppakeskusten kahviloissa, joissa haastoimme toisiamme keksimään puolessa minuutissa yhdestä sanasta niin monta riimiä kuin mahdollista. Mä olin aina se tyyppi, joka keksi niitä riimejä. Siitäkin on ollut iso apu myöhemmin.”
Musiikkialalla Staboulisin ympärille on kerääntynyt joukkio timantinkovia tuottajia: MD$, Salahpolo, Danitello ja Evertime. Heiltä Staboulis on saanut paljon arvokasta palautetta ja näkökulmia. Etenkin Salahpoloa eli Saleh Masaadia Staboulis pitää musiikillisena isovelihahmonaan.
”Kun parikymppisenä aloin hakea biiseihini melodioita ja laulupainotteista juttua, niin Saleh rohkaisi mua vaikeiden melsujen suhteen. Että tee vaan, kuulostaa hyvältä.”
Myös A&R Puhakainen ja Elastinen ovat olleet Staboulisin elämässä läsnä siitä lähtien, kun hän täysi-ikäistyi. Heiltä hän on saanut rohkaisun lisäksi ison läjän tekniikoita ja tapoja tehdä musiikkia.
Tutustuminen musiikkialan tekijöihin on tapahtunut luonnostaan yhteisten kontaktien ja hengailun kautta.
”Jos on hyvä tyyppi ja tietty taitotaso, niin päätyy ennen pitkää samankaltaisten ihmisten luo”, Staboulis tiivistää.
Omiin unelmiinsa uskominen lienee päätös, joka täytyy tehdä koko ajan uudestaan. Mikä on saanut Staboulisin sitoutumaan musiikkihaaveeseen niin monen vuoden ajaksi?
”Veikkaan, että kaikki me artistit olemme jollain tavalla psykoosissa”, Staboulis aloittaa. ”Sä kuvittelet voivasi olla sellainen tyyppi, jonka tekemisistä iso määrä ihmisiä tykkää. Onhan se vähän erikoista, eikä sellainen päätös ole yksinkertainen.”
Staboulisin kohdalla sitoutuminen on seurausta jonkinlaisesta sisäisestä äänestä ja pakosta onnistua kaikessa, mitä hän tekee. Hänen koulutustaustansa päättyy yläasteeseen, eikä hän ole eläessään tehnyt päivätöitä.
”Siksi mä olen nuoresta asti ollut sellaisessa mielentilassa, että musta tulee se, mitä mä haluan olla. Mulla oli vuosikaudet päässä sellainen mantra, että mä olen melkein se äijä, joka mä haluan olla. Sitten yksi päivä mun terapeutti sanoi mulle, että sähän olet se jo.”
Siinä vaiheessa Staboulis havahtui katselemaan rakentamaansa todellisuutta: sitä, että hän oli saavuttanut sellaisen maalin, jonka oli tottunut näkemään kaukana tulevaisuudessa.
”Viimeaikaisten saavutusten jälkeen olen huomannut, että mitään sen kummempaa ei tavallaan ole tapahtunut, vaikka vuosikausia ruokkimani haaveet listaykkösen saavuttamisesta ovat nyt käyneet toteen.”
Staboulis on yrittänyt päästää irti sitten kun -ajattelusta, sillä se estää häntä iloitsemaan onnistumisistaan.
”On ironista, että olen tehnyt Suomen ensimmäiseksi, toiseksi ja kolmanneksi kuunnelluimmat biisit, ja silti mulla on fiilis siitä, että pitäisi mennä paremmin. Sellainen ajattelutapa ei ole terve.”
Todellisuus ei siis välttämättä vastaa niitä mielikuvia, joita 14-vuotiaalla Staboulisilla oli suosion ja taloudellisen menestymisen saavuttamisesta. Silloin hän ajatteli, että tekemällä omaa juttuaan ja ansaitsemalla paljon rahaa hänestä tulisi varmasti onnellinen.
”Mutta sitten sitä ehkä vähän hukkuu sinne maailmaan, eikä ole ikinä tyytyväinen. Olen aina ollut tyytymätön siihen pisteeseen, missä milloinkin olen, ja alitajuisesti se on ajanut mua tekemään koko ajan enemmän duunia. Siksi olen ollut niin pitkiä aikoja studiolla ja käyttänyt niin paljon aikaa biisien kirjoittamiseen, koska olen halunnut pois siitä paikasta, missä olen ollut. Olen aina halunnut päästä eteenpäin.”
Jo Lukas Leonin kanssa kiertäessään Staboulis tottui faneilta saamaansa huomioon. Kaksikko muun muassa osallistui Cheekin areenakiertueelle vuonna 2018. Viikonloput jäähallien lavalla ja tavanomaiset viikot koulussa sekoittivat Staboulisin ajattelua, mutta suosio ei ole koskaan tehnyt hänestä tavallista ylpeämpää.
“Enemmänkin olen aina iloinen, jos joku tulee juttelemaan. Erityisesti silloin, jos mun biisi on vaikuttanut positiivisesti jonkun elämään. Se on se syy, miksi teen tätä.”
Skala-albumi oli pelinavaus, jolla Staboulis todisti kykynsä. Levyn ideana oli kertoa, kuka hän on ja mihin hän pystyy.
Apathia-levylle on päätynyt murto-osa kappaleista, joita Staboulis on tehnyt Skala-levyn ilmestymisen jälkeen.
“En kauheasti mieti etukäteen, että millaisen biisin aion seuraavaksi tehdä. Jos kuuntelen uutta biittiä, tiedän yleensä 10–15 sekunnin jälkeen, onko se tarpeeksi inspiroiva. Sitten mulla klikkaa aivoissa jotkut jutut, ja teen tietoisen siirtymän kirjoitusmoodiin.”
Kirjoittaessaan Staboulis ei useinkaan suunnittele sitä, mitä hän haluaa sanoa, vaan vuodattaa päässään olevat asiat tekstiksi sellaisina kuin ne tulevat ulos. Oleellista on kuitenkin kirjoitusprosessin ja ajatteluprosessin erottaminen toisistaan.
“Kävin hetki sitten tekemässä yhden featin. Juttelimme ensin pari tuntia, sitten luuppasimme hetken biisiä, ja sitten siirryin kirjoittamaan. Kun jutellaan, niin jutellaan, ja kun tehdään musaa, niin tehdään musaa.”
Tämän asenteen Staboulis on oppinut Masaadilta, joka on tarkka siitä, että musiikkia ei tehdä puolivillaisella asenteella.
“Keskittymisen pitää olla sataviisikymmentä prosenttia. Ei studiolle mennä vain heittämään läppää tai äänittämään mitään alta pois, vaan tekemiseen tulee käyttää aikaa ja vaivaa.”
Pitkät päivät Jimi Constantinen studiolla ja eri genreihin kuuluvan musiikin opiskelu ja analysoiminen ovat kantaneet hedelmää, sillä nykyisin Staboulis ymmärtää, mitä hittibiisin tekeminen vaatii. Hän luottaa omaan arviointikykyynsä ja intuitioonsa, vaikka nykyiseen pisteeseen ja suosion tasoon pääseminen onkin vaatinut paljon opettelua ja oman tekemisen uudelleenarvioimista.
”Kun julkaisemani biisi ei viisi vuotta sitten menestynyt haluamallani tavalla, totesin, että esimerkiksi imagoni ja visuaalinen puoleni eivät olleet linjassa sen kanssa, mitä tein musiikillisesti. Kokonaisuus oli liian sekava, joten aloin tietoisesti selkeyttää sitä.”
Ystävänsä kanssa Staboulis suunnitteli uusiksi imagonsa ja tyylinsä promokuvia, vaatteita ja hiusten väriä myöten. Uudelleenprofiloinnin jälkeen julkaistu Eihä?-single, jossa vierailee Lewizki, oli Staboulisin ensimmäinen kultaa streamannut kappale.
”Oli sinänsä ironista, että biisissä räpätään ’Se sano mä oon muuttunu, no eihä’. Kaikki se oli eräänlaista manifestoimista: kun tunnistin egottomasti asioita itsessäni ja nielin ylpeyteni, opin jalostamaan omaa juttuani.”
Uudella albumillaan Staboulis käsittelee useassa kappaleessa parhaan ystävänsä kuolemaa. Menetys oli Staboulisille äärimmäisen rankka.
”Puhun musiikissani sellaisista asioita, jotka ovat vaikuttaneet mun elämään, ja hänen kuolemansa vaikutti niin radikaalisti kuin vain voi vaikuttaa. Tiedän, että hän suhtautuisi ylpeydellä siihen, että tuon häntä tällä tavalla esiin. Ja koska mun frendi ei voi enää jatkaa sen luovia juttuja, mulla on ollut tarve ajaa meidän yhteisiä projektejamme eteenpäin.”
Räpissä on perinteisesti tehty kunniaa edesmenneille ihmisille. Staboulis nostaa esiin vuonna 2006 kuoliaaksi ammutun rap-artistin nimeltä Proof, joka oli Eminemin läheinen ystävä, ja jota Eminem on muistellut musiikissaan.
”Olen joskus miettinyt, että jos mulle kävisi jotain, niin haluaisin, että esimerkiksi Lukas tekisi mulle saman. Pitäisi muistoa elossa.”
Vertaistuellisuus on Staboulisille tärkeä arvo musiikissa.
”Ystäväni kuoltua koin olevani hirveän yksin, vaikka ympärilläni oli valtavasti ystäviä ja perhettä. Toivon, että voin antaa voimaa jollekin, joka käy läpi samanlaisia tunteita.”
Välillä Staboulis saa kuulijoiltaan viestejä, joissa he kertovat läheistensä kuolemasta.
”Ne ovat niin rankkoja, etten useinkaan osaa vastata niihin muuta kuin että ’mä ymmärrän’.”
Löydettyään aikoinaan Eminemin soittolistoilleen Staboulis hurahti ysäriräppiin, ja teini-ikäisenä hän laittoi paljon painoarvoa musiikin sisällölle ja arvosti hyviä tekstejä ja hyviä riimejä.
”Se oli niin sanottua aitopääaikaa. Sitten löysin träpin, kun Futuren ja Young Thugin kaltaiset artistit alkoivat rantautua Suomeen.”
Kiinnostavaa musiikkia on löytynyt paljon myös räpin ulkopuolelta, kuten indie rockin, ska rockin ja psykedeelisen rockin maailmasta. Staboulis mainitsee suosikkiyhtyeikseen muun muassa Rage Against the Machinen ja System of a Downin, joiden lisäksi häntä kiehtoivat aikanaan myös klassinen musiikki ja jazz.
Lapsuudenkodissa vanhemmat soittivat Michael Jacksonia ja Pink Floydia. Parhaat räppibiisit taas löytyivät isoveljen soittolistoilta.
”Sitä ärsytti silloin, että pöllin niitä biisejä”, Staboulis nauraa. ”Mutta nykyään se on sitä mieltä, että se oli ihan hyvä juttu.”
Staboulis muistelee, että hänellä oli tapana katsella koulun jälkeen The Voice -kanavan Pop Hop -ohjelmaa.
”Kerran sieltä tuli video, jossa oli joku kalju äijä tank topissa räppäämässä, että ’anna sen soida’. Mietin, että mikä tämä äijä on, okei joku Elastinen, onpa leija.”
Tutuiksi tulivat myös Fintelligens, Kapasiteettiyksikkö ja Trilogia.
”Mietin silloin, että jos pääsisin joskus jollekin levy-yhtiölle, niin haluaisin sen olevan Rähinä. Se olikin sitten kolmen ensimmäisen levy-yhtiön joukossa, jotka ottivat muhun yhteyttä. Päätös oli aika no-brainer siinä vaiheessa. Ympyrä sulkeutui.”
Uuden albumin nimi Apathia juontaa juurensa antiikin filosofiaan. Ennen kuin avaa itse termin merkitystä, Staboulis haluaa pohjustaa kertomusta.
”Olen aina ollut empaattinen ihminen ja mielestäni hyvä tyyppi. Nuorempana olin täynnä naurua ja energiaa. Lukaksen keikoilla olin hypeman, joka piti meteliä, huusi ja hyppi ja heilui. Parikymppisyyden taitteessa kuitenkin tapahtui jotain, ja musta tuli jos ei nyt kyyninen, niin ainakin se energia vaimeni kovasti. Värit harmaantuivat.”
Elämän varrella oli jo siihen mennessä tapahtunut paljon haastavia asioita. Staboulis kertoo esimerkiksi pettyneensä monta kertaa sen takia, että oli antanut itsestään paljon, mutta ei ollut saanut mitään takaisin. Se ohjasi ajattelemaan ennemmin järjellä kuin impulsiivisella tai empaattisella kulmalla.
”Lukas sanoi mulle kerran, että sä ajattelet stoalaisesti. Perehdyin siihen, mitä stoalainen ajattelumalli merkitsee, ja törmäsin tällaiseen sanaan kuin ’apatheia’. Se tarkoittaa mielentilaa, jossa mieli on vapaa tunteiden aiheuttamista häiriöistä. Vähän niin kuin zen.”
Se puhutteli Staboulista, ja hän asetti apatheia-sanan kehykseksi albumilleen. Apathia-levyn jokainen kappale käsittelee jonkinlaista tunnetta, ja toimii siksi symbolisesti ikään kuin matkana kohti zeniä.
”Ɐ on itsevarmuusbiisi, jota voit kuunnella vaikka salilla. C’est la vie on kevyt rakkauslaulu, ja Kokonainen on vähän surullisempi rakkauslaulu. Menestys on paras tapa kostaa on tavallaan rakkauslaulu, vaikka en osaa vieläkään oikein selittää, mistä se kertoo. Enkeli (LLM) taas on biisi, jonka halusin kuulostavan niin ahdistavalta kuin vain on mahdollista.”
Tunteista vapautumalla voi päästä tyyneyden tilaan, mutta silloin on oltava valmis päästämään irti myös myönteisistä tunteista.
”Mä olen ollut todella surullinen todella monta kertaa mun elämässä, ja miettinyt silloin, että voisinpa olla aina tasainen ilman mitään tunnepiikkejä. Mutta ei se toimi niin, että voit valita vaikka pelkästään ilon.”
Puoliksi kreikkalaisena Staboulis on halunnut tuoda musiikkiinsa kreikkalaista mytologiaa ja historiaa. Myös apatheia-sanan alkuperä on kreikan kielessä.
”Kreikkalaiset on sellaisia filosofeja. Munkin nimi Aris tulee Aristoteleesta, eli ehkä mä olen vähän tällainen moderni filosofi”, Staboulis nauraa.
Suomen kielessä apatheiasta johdetulla apatia-sanalla on usein negatiivinen klangi, ja se viittaa välinpitämättömyyteen.
”Ei sekään ole kaukana todellisuudesta, koska sitähän tunteettomuus tavallaan on. Mutta se kuulostaa paljon kauniimmalta, kun sen pukee niin, että mieli on vapaa tunteiden aiheuttamista häiriöistä”, Staboulis sanoo.
”Mä olen kuitenkin valinnut sen, että haluan tuntea asioita. Olla iloinen ja surullinen, koska se on elämää. Olemme kaikki kokemustemme ja traumojemme summa, tai vankeja, ja siinä sitä koittaa taiteilla menemään ja kräkätä asioita. Mä haluan nähdä kaikki värit.”