Vaikeuksien kautta voittoon – kuuntelimme Gasellit-albumin, mitä jäi käteen?

Analyysissa Gasellien Zen-albumi.

Tero Ahonen

Yksi Gasellien vahvuuksista läpi uran on ollut taito tuoda tarinansa yleisölle. Joko yhtye on muistanut juhlistaa välitaipaleita, hehkuttaa hyvissä ajoin 10-vuotisjuhlia tai viihdyttää faneja sensuroimattomien kesätelevisioiden muodossa. Pitänyt siis yleisön mukana, vähintään sitten vääntämällä siitä kuuluvatko ketsuppi ja pinaatti yhteen.

Tämä edellä mainittu taas on luonut sen ikkunan, jossa yhtyeen matkaa on voinut seurata poikkeuksellisen läheltä kuin he olisivat hyvän päivän tuttuja. ”No nyt levyllä on tällaisia ratkaisuja, nyt ne vetää noin ison keikan, jaa nyt ne sai sen ansaitsemansa tunnustuksen Emma-gaalassa”. Viimeisin vastaava esimerkki oli Zen-app. Tekijöiden näköinen, tottakai. Samassa suhteessa yhtyeen sanoituksia on voinut tutkia kuin lukisi toisen ihmisen päiväkirjaa.

Kun Gasellit julkaisi musiikkivideon Tilanne päälkappaleelle, se ensinäkemältä ihastutti. Pienen perkaamisen jälkeen siinä oli myös jotain tuttua. Se oli kuin 4k-aikakaudelle käännetty versio Silmäpussitvideosta. Gasellit oli silloinkin työn touhussa, jokainen omilla teillään, mutta kuitenkin lopulta yhdessä. Tilanne pääl -kappaleella päivätyöt jäävät taakse, Silmäpussit oli siitä vain harsoinen unelma. Video oli yhtyeen näköinen, vaikka se oli visuaalisilta ratkaisuiltaan täysin erilainen mitä he ovat ikinä julkaisseet.

Samoja ajatuksia herää Zen-albumia kuunnellessa. Yhtye on tehnyt tämän kaiken ennenkin, mutta ei koskaan tällä tavalla ja näin hyvin. Yhtye on albumilla lyyrisesti vahvimmillaan. Tuttuja ajatuksia on kuultu aiemmillakin levyillä, mutta nyt niitä on jalostettu ja reikiä paikattu.

Zen on konseptialbumi, jossa etsitään ja löydetään oma itsensä, haetaan parempaa oloa ja lopulta saavutetaan rauha. Matkaan mahtuu pohjamudissa rypemistä (Maunulan muumio), unelmia (Kuvittele meidät siellä) ja tulevaisuuden visioita (Oulunkyläst ikuisuuteen).

Tätä kaikkea kyydittää Antti Holma. Uskallan väittää, että Antti Holman podcastin kuuntelijoiden joukosta löytyy runsas määrä Gasellit-faneja. Kaksi maailmaa kohtaavat ja paljon jotain tuttua löytyy. Vähän kuin Aikuiset-sarjassa soisi Ruusut.

Antti Holma tuo keveyttä albumiin, ollen valmiina nostamaan kylpyammeesta ylös, heti kun on vaarassa jäädä vähän liian pitkäksi aikaa pinnan alle. Maunulan muumiolla yksinäisyyttä ja ahdistusta osataan kuvailla sellaisilla sanankäänteillä, jotka saattaisivat ilman Holmaa palautua mieleen, kun lampaita on laskettu jo kymmenentuhatta.

Levy rakentuu kolmeen eri vaiheeseen, joita sinkkubiisit avaavat. Disko on alkuvaiheen retostelua. Vähän väsyttää ja tietysti myös vituttaa. Pakka pidetään siihen asti kasassa, että on Kutsun aika. Läheisyyden kaipuu ja kontaktien välttely yhdistyy. Kutsu tuntuu olennaiselta etenkin nyt kun kaikki on mahdotonta. Tämän jälkeen levyllä jatkuu apeampi vaihe, jossa laastarit revitään tosissaan auki.

Onneksi Antti Holma haluaa laittaa soimaan sen yhden kivan kappaleen. Kolmas single Kuvittele meidät siellä ja sen tuoma nostatus, toivo ja itsereflektio. Loppua kohti paikoitellen vieläkin rytisee, mutta liitokset pysyy kasassa. Siltä ainakin tuntuu, kun Karri Koira vakuuttaa niin Me ei mennä rikki -biisillä.

Yhtye kirjoittaa biisejä siten, että sanoituksia on helppo peilata omaan elämään. Toksisia normeja rikotaan Draken Trophies-biisin mieleen tuovalla Soijapojalla, joka on naamioitu ansioluetteloksi. Älä pety muhun -biisillä perataan tulehtuneita välejä. Ei tarvitse olla musa-alan ammattilainen, että tästä kaikesta voi löytää jotain omaan ajatustyöhön suodatettavaksi.

Siksi se tuo hivenen lohtua, kun ne neljä hyvän päivän tuttua kertoo, että sitä sattuu paremmissakin piireissä. Ja kun levyn lopuksi samplataan Ruudolfin Oukki doukkia, niin on oikeasti ihan hyvä fiilis. Vaikeuksien kautta on päästy voittoon ja sitä tämä levy on Gaselleille.