Tamperelainen rockbändi Jalava keksi suunnata kansan pariin Helsingin lähiökuppiloihin. Löysikö yhtye todellisen kohdeyleisönsä, vai ajettiinko hipit kotimatkalle kesken setin?
Teksti: Ville Wacklin, kuvat: Jalava & Hanna Backända
Jalava Goes Ihmiset –kiertue part 1: 18.5. – 2.6.2011
Tehdään lähiökiertue! Yleensä keikkareissuilla perustetaan keskimäärin 2.5 bändiä ja suunnitellaan kaikkea erikoista. Harvoin mitään kuitenkaan oikeasti toteutetaan, mikä ei välttämättä ole lainkaan huono juttu.
Tammikuisella keikkareissulla hassuttelimme idealla kiertueesta pääkaupunkiseudun lähiöbaareissa. Epäonneksemme tai onneksemme persoonallinen tiedottaja-keikkamyyjä-managerimme kuuli asiasta ja päätti toteuttaa ideamme.
Aluksi näytti siltä, että lähiökiertueen järjestäminen olisi vaikeaa. Ainakin jos näin tamperelaisittain mielii saada keikkoja toiselta paikkakunnalta ns. yhteen syssyyn pistokeikkahenkisyyttä vältellen. Joskus huhtikuussa, kun koko idea tuntui jo lähes unohtuneelta, saapui keikkamyyjältä viesti, jossa kerrottiin, että teillä olisi nyt kymmenen keikan kiertue pääkaupunkiseudun juottoloissa.
Käpylän Nyyrikki 18.5.2011: ”Lähiön tuntu antaa vielä odotuttaa itseään”
Rundi alkoi ”pehmeällä laskulla” Käpylästä, joka on varsin kaunis kaupunginosa melko lähellä Helsingin keskustaa. Käpylän kohdalla on jotenkin vaikeaa puhua lähiöstä alueen vehreyden ja arkkitehtuurin vuoksi.
Ravintola Nyyrikissä oli kaurismäkeläisen askeettisesti sisustettu ravintola-yökerhokompleksi, jossa tullessamme aterioi joukko suomenruotsalaisia eläkeläisiä. Melko kliininen ja helppo alku lähiörundille, siis. Päivällä Ylen aikainen, jota yllätykseksemme kuuntelee heidän mukaansa 40 prosenttia Uudenmaan radionkuuntelijoista, tuli lähetysautoineen tekemään haastattelun.
Keikka oli kiva ja erittäin kivaa oli myös, että paikalle oli tullut ihmisiä varta vasten Jalavaa katsomaan. Lähiön tuntua mestassa ei kuitenkaan vielä ollut.
Malminkartanon Peräbaari 20.5.2011 ”Ai vittu tää on kova mesta”
Olimme laulaja Antti Westmanin kanssa vielä matkalla Toijalan kohdalla kun puhelimeeni kolahti rumpaliltamme Alarik ”El Bambino” Valamolta viesti, ”ai vittu tää on kova mesta”. Ensimmäinen puolituntinen oli osoittanut, että nyt on kovat piipussa. Basisti Samppa Pyykkönen oli jo saanut kantikselta ensimmäinen poskisuudelman ja jengi oli illan ensitunneilla jo melko öissä.
Kaarsimme Antin kanssa Fordillamme betonitalojen välistä paikalle joskus yhdeksän aikaan. Paikka oli yllättävän iso ja sisustettu Suomen lipuilla sekä kaikennäköisellä maailmanmestaruusrekvisiitalla. Käynnissä oli bingo ja asiakkaat tiedustelivat soittaako bändi reggaeta. Asetelma oli siis hyvin lupaava.
Eipä siinä. Pelon sekaisin tunnelmin laitoimme kamat kasaan, teimme pikaisen soundcheckin, joimme muutamat kiukkuiset karjalat, jotta yhteyden muodostaminen kuulijakuntaan sujuisi vaivattomammin. Ja sitten ei muuta kun lavalle. Jo ensimmäiset tahdit osoittivat, että Jalava pärjää lähiöissä. Päät alkoivat kääntyä lavalle päin ja ensimmäiset tanssijat valloittivat tanssilattian.
Keikan aikana oli merkille pantavaa se, miten vapautunut olo kaikilla oli soittaa. Kun yleisö on täysin teeskentelemätön ja osoittaa avoimesti mielipiteensä, bändinkin on helpompi säilyttää tietty välittömyys. Mieletön kokemus.
Keikan jälkeen jäimme höpöttämään paikallisten kanssa niistä näistä. Tarinoita riitti ja kaikki tuntuivat tuntevan jonkun muusikon 1970–80-lukujen kovista bändeistä. Smackin basistin ja rumpalin numeroa etsittiin jo kännykästä, ”josko se vielä vastais”, mutta kumpikaan ei vastannut.
Matkalla majoitukseen pysähdyimme grillille, jossa basistiamme Samppaa luultiin tällä kertaa japanilaiseksi. Juttelimme mukavia myös muutaman subunistin kanssa, joilla oli tarina kerrottavana, ihmisiä hekin. Kuvata heitä ei saanut.
Länsimäen Länsitupa 21.5.2011 ”Kun tanssilattia ei riitä”
Miellyttävän Myyrmäessä vietetyn päivän jälkeen pakkasimme kamat ja lähdimme kohti Vantaan Länsimäkeä, joka oli jälleen kerran täysin tuntematonta aluetta Jalavoille. Aiemmin päivällä oli selvinnyt, että myös Radio Nova tahtoo tehdä kiertueestamme haastattelun. Muiden bändiläisten kasatessa lavaa, tein haastattelun suorana Länsituvan pihasta, jonka jälkeen kerrostalojen parvekkeille ilmestyi hämmentyneitä paikallisia. ”Sinäkö se siellä radiossa puhuit”? Ei jäänyt epäselväksi, mitä radioasemaa lähiö kuuntelee.
Länsitupa oli melko pieni paikka ja yleisö ei ollut bändin edessä, vaan pikemminkin sivuilla, mikä ei välttämättä ole paras mahdollinen asetelma. Ensimmäiset tanssijat saatiin kuitenkin tanssilattialle muutaman biisin jälkeen. Kyseisen parin askel oli kuitenkin jo melko epävarma ja pian nähtiinkin ensimmäiset ilmaveivit suoraan tanssilattian vierellä olevien paperipalmujen sekaan.
Pari ei kuitenkaan antanut periksi vaan jatkoi sinnikkäästi tanssimista. Pelokkaana seurasin kuinka kaarrokset yksi toisensa jälkeen lähenivät pedaalejani. Ja niinhän siinä tietysti lopulta kävi, että pariskunta kaatui suoraan minun ja putkivahvistimeni päälle. Onneksi lava oli niin pieni, että vahvistinpinoni vain niiasi nätisti, osui rumpuihin ja palasi takaisin alkuasentoonsa. Vain tanssineen rouvan ranteeseen tuli jotain häikkää. Aina tanssilattia ei riitä.
Jäimme laulaja Anttipapan kanssa vielä ottamaan tuntumaa paikalliseen menoon keikan jälkeen. Muukalainen-ep:tämme meni kaupaksi jälleen tavattoman hyvin, mikä tuntuu hyvältä näin internetlatauksien aikakautena. Bändimme on myös saanut lähes joka lähiössä uusia keikkatarjouksia häistä kyläjuhliin ja hotellin syntymäpäiväjuhlille asti, mutta Länsimäen tiimoilta kirjattiin nimi paperiin festarikeikallekin. Bussimatkalla keskustaan Anttipappa puki ihmisiä vakiokeikkavarustuksemme eli kantripaitaan. Ohessa kuvakollaasi bussimatkan tapahtumista.
Siltamäen Rubiini 1.6.2011 ”Tissejä ja mahoja”
Siltamäessä vilahtivat tissit jo heti bändin auton kaartaessa Ravintola Rubiinin eteen. Myöhemmin keikalla eturivin rouvat viittasivat ja kysyivät saisiko esittää kysymyksen ”Onko tuo teidän kitaristi varattu?” Siltamäessä tamperelainen kantricharmi selkeästi toimii, sillä tarjouksia seurasi illan kuluessa lisääkin.
Itsellä myöhemmin töistä päässeenä ilmassa olivat kaikki katastrofin merkit, kun myrsky oli katkonut puita Parkanossa ja junaliikenne etelään oli seis. Selvittelin hädissäni vaihtoehtoisia tapoja päästä Tampereelta Helsinkiin samaan aikaan Porvoosta Helsinkiin bussissa matkanneen keikkamyyjämme kanssa. Lopulta linja-auto vei Vantaalle, josta taksi toi Vakliinin Siltamäkeen vain n. 40 minuuttia toivotusta soittoajasta myöhässä. Koko ravintola taputti saapuessani. Vauhdissa kantripaita päälle, tiskiltä keikkabisse mukaan ja suoraan lavalle.
Ilokseni huomasin, että lavalla oli myös bändimme konkari Ville Houttu. Pitkä mies, joka ei pedal steeleineen pienempiin paikkoihin aina mahdu, minkä myötä lähiöitä tahkotaan pääasiassa nelimiehisenä. Nyt mies oli yöllä laittanut basistillemme tekstiviestin joka kuului ”Nahka goes ihmiset”. Ja hienosti Houttu ja muut soittivatkin. Nyt keikalla oli mukana myös kameramiehemme Maissi, joka tallensi uskomatonta materiaalia läpi kiertueen, sillä kyllähän tällainen seikkailu on dokumentoitava. Iso kiitos siitä Maissille.
Keikan jälkeen tapasimme uuden ystävämme Matin, joka halusi vimmatusti ep:mme, mutta ongelmana oli, että rahat olivat jo päässeet loppumaan. Aluksi pidimme periaatteestamme kiinni, emmekä suostunut levyä ilmaiseksi jakamaan. Kun olimme jo lähdössä keskustaa kohti, paidaton Matti ryntäsi ulos baarista vaatien nimmareitamme mahaansa. Eipä siinä muuta kun nimmarit Matin masuun ja ep kouraan. Joskus vaan ei voi sanoa ei.
Suvelan Satulinna 2.6.2011 ”Erikoismiesten hautomo”
Saavuimme Espoon Suvelaan joskus viiden maissa. Olo oli edellisillan jatkojen ansiosta miltei sietämätön niin fyysisesti kuin psyykkisestikin. Vainoharhaisuutta ei auttanut se, että roudatessani kuulin koiran haukuntaa takaani – noin oman pääni korkeudelta. Hetken aikaa tilannetta prosessoituani käännyin ja näin ihmetyksekseni paikallisen perusarskan, jonka erikoiskyky oli koiran haukkumisen ja murinan lähes autenttinen imitaatio. Pelotti ihan helvetisti.
Muista erikoistyypeistä erityismaininnan ansaitsee 2000-luvun alussa ”malliopiston” käynyt kaveri, joka pyöri pitkin baaria suurehko pokaali kädessään. Oman elämänsä supermalli ilmoitti olevansa valmis kuvattavaksi heti, kun kuvausryhmä on valmis. Ilmoitimme, että ehkä myöhemmin.
Roudauksen jälkeen kävimme paikallisella ostarilla testaamassa lähiöpizzan laadun. Pizzerialla oli ilmiselvästi ”määrä korvaa laadun-periaate”. Täytettä oli niin perkeleesti, mutta se ei maistunut miltään ja näytti eläimen sisälmyksiltä. Niin keksimme pizzaeläimen.
Vainoharhaisista fiiliksistä johtuen keikka meni vähän ohi, mutta ihmiset tanssivat aikaisesta ajankohdasta huolimatta innokkaasti. Mallipoika seurasi keikkaa lattialla mystisessä nivusienvenytysasennossa maaten pokaali edessään. Kaikki tyylillään.
Helsingin keskustassa odotti jälleen tuttu ja turvallinen Omenahotelli, josta tie vie seuraavana päivänä Pihlajamäkeen.
Jalavan lähiökiertueen päätöskeikat: pe 17.6. O’Gelis Bar, Oulunkylä ja la 18.6. klo 15.00 Wossika, Pitäjänmäki