Kommentti: Euroviisut tuovat Suomen musiikkitaivaalle tummiakin pilviä

Viime päivät ovat kuluneet voimistuvan déjà vu -tunteen vallassa. Aivan kuin olisi jälleen vuosi 2006, kun Euroviisuihin oltiin lähettämässä jotain tavallisesta poikkeavaa.

Jälleen osa yleisöstä uhkuu intoa siitä, että Suomea edustaa Eurovision laulukilpailussa jonkun marginaalikulttuurin edustajaksi luokiteltava yhtye. Ja jälleen toiset marisevat, miten saa hävetä silmät päästään, kun moista möykkää lähetetään ulkomaalaisten naurettavaksi.

Vääräleuat ovat jakaneet ahkerasti sosiaalisessa mediassa vuonna 2006 julkaistuja lehtileikkeitä, joissa murehditaan, miten Lordi pilaa Suomen maineen ja on tuomittu saamaan nolla pistettä. Joku lupasi Iltalehden haastattelussa ”syödä hatullisen paskaa”, jos Lordi voittaisi. Tulikohan lupaus lunastettua?

Tuollaisia lehtileikkeitä on nyt ilo jaella, kun lopputulos tiedetään. Mutta Suomen ensimmäisellä ja toistaiseksi ainoalla euroviisuvoitolla oli seurauksensa.

Voittojuhlien myötä Suomessa vellonut metallibuumi saavutti lakipisteensä, ja alun perin kapinaliikkeeksi syntyneestä alakulttuurista tuli virallisesti koko kansan huvia.

Tästä seurasi luonnollisesti pian koko kuplan puhkeaminen. Alkuperäiset metallipäät käänsivät listoille kohonneille yhtyeille selkänsä. Genreturistit puolestaan kyllästyivät möykkämusiikkiin nopeasti ja hyppäsivät seuraavaan trendijunaan.

Nykyään ollaan tilanteessa, että vain muutama iso metallibändi on tarjouskilpailussa mukana, kun kesäfestareille buukataan esiintyjiä.

Jotkut sanovat, että parempi näin. Alakulttuurin pitääkin pysyä alakulttuurina, joten metallimusiikki vain palasi luonnolliseen rooliinsa oman pienen yleisönsä intoilun kohteeksi.

Lordi levynjulkaisukeikallaan 1.11.2014. Kuva: Jana Blomqvist.
Lordi levynjulkaisukeikallaan 1.11.2014. Kuva: Jana Blomqvist.

Nyt on mahdollista, että samanlainen näytelmä nähdään tänäkin vuonna.

Punk-skene on ollut viimeisten vuosien ajan ilahduttavan virkeässä kunnossa. Hyviä levyjä julkaistaan sellaista tahtia, ettei jokaista ehdi tarkastaa.

Keikkoja ja klubeja riittää joka viikolle. Kauan kaivattua pöhinää piisaa niin Helsingissä, Tampereella kuin vaikka Kouvolassa.

Huipentuuko 2010-luvun punk-aallon nousu Pertti Kurikan Nimipäivien voittoon Euroviisuissa aivan kuten metallibuumi huipentui Lordiin?

Toivottasti, sanoo se ääni päässä, joka pitää Pertti Kurikan Nimipäivien menestystä suurena mahdollisuutena kehitysvammaisten oikeuksien esille nostamiseen. Toivottavasti ei, sanoo puolestaan se ääni, joka on riemuinnut viime vuosien punk-kukoistuksesta.

Nyt on nimittäin sikäli erilainen tilanne kuin vuonna 2006, että harva luokittelee 2000-luvun alkupuolen taiteellisilta ansioiltaan metallin kulta-ajaksi. Tuolloin heavy oli kenties suositumpaa kuin koskaan, mutta aika vähän silloin klassikkolevyjä tehtiin.

2010-luvulla suomalainen punk on sen sijaan voimiensa tunnossa nimenomaan laadullisesti.

Vuoden 1985 jälkeistä punk-liikehdintää Mervi Vuorelan kanssa kirjaansa varten tutkinut Ville Similä sanoi taannoin Rumban haastattelussa, että 2010-luku on suomipunkissa ”ehdottomasti ylittämätön kultakausi”. Helsingin Sanomien toimittaja Jarkko Jokelainen lisäsi tänään kolumnissaan, että uuden sukupolven lisäksi Terveiden käsien kaltainen vanha koulukunta on edelleen voimissaan.

Vuosi vuodelta parantanut tilanne saattaisi lakastua nopeasti, jos punkista yritettäisiin leipoa viisuvoiton myötä koko Suomen ylpeydenaihetta. Punkrock on tällaiselle sirkusmentaliteetille vielä allergisempi genre kuin metalli, onhan koko punk-aate rakentunut kapinan ja valtavirran vieroksumisen ympärille.

Pertti Kurikan Nimipäivät on äärimmäisen sympaattinen yhtye, jolle toivoo pelkkää hyvää. Silti jo nyt on tuntunut hullulta nähdä ”mä vihaan ihmiskuntaa, mä vihaan maailmaa” -tyylisiä tekstejä laulavat punkkarit iltapäivälehtien suosikkeina.

Eikä se tuntunut ainakaan paremmalta, kun sosiaalisessa mediassa alkoi tänään levitä mainos 8. maaliskuuta esitettävästä Tähdet, tähdet -jaksosta, jossa pop- ja iskelmätähdet esittävät punkbiisejä. Ajatus Jesse Kaikurannan London Calling -tulkinnasta tuo ikävästi mieleen vuonna 2007 julkaistun Seura-lehden kannen, jossa Katri Helena julistautui Marshall-rivistön edessä ”hevileidiksi”.

Ei enempää tätä osastoa, kiitos. Saisiko mieluummin lisää klubeja, splittejä, seiskoja, sekoilua ja sitä hyvään vauhtiin lähtenyttä pöhinää?