Lyriikkablogi tutkii: kuinka sanoituksia käsitellään levyarvosteluissa?

Jaa Facebookissa

Tuukka Hämäläinen kantaa kortensa kekoon levyarvioiden ympärillä vellovassa keskustelussa.

Teksti: Tuukka Hämäläinen, kuva: Island Records

Nuorgam-verkkomediassa nousi hiljattain hälyä levyarviosta, jossa kirjoittaja sortui puhumaan musiikin sijaan epämääräisiä muun muassa artistin vientipotentiaalista. Tämän tapauksen innostamana Markus Nordenstreng ruoti levyarvioiden sisältöä ja vaatimuksia pop-esseessään Nyt-liitteessä (On tosin perusteltua kysyä, kuinka sopiva henkilö kotimaisten levyjen arvioimisesta pidättäytyvä hra Nordenstreng on ojentamaan kollegoitaan tässä asiassa. – verkkoherra huom).

ILMOITUS (SISÄLTÖ JATKUU ALLA)

Lyriikkablogin painopiste on luonnollisesti teksteissä, mutta olen yrittänyt kirjoittaa jotakin sanoista myös kaikissa arvosteluissani – ovathan sanat nyt olennainen osa kaikkea sanoitettua musiikkia. Jos palstatilaa riittää, on hyvä jopa lainata pätkiä. Tämän hiljattaisen kohkaamisen kautta päädyin kuitenkin tutkimaan, kuinka usein ja millä tapaa lyriikoita arvosteluissa mainitaan.

Silläkin uhalla, että kollegat hermostuvat, käyn siis tutkimaan arvostelutekstejä. Metodi on välttämättä pistokoemainen, sillä kenellä on rahkeita lukea useamman lehden joka ikistä levyarviota. Pyrin kuitenkin valitsemaan arviot sekalaisista genreistä. Reiluuden vuoksi otan käsittelyyn Hesarin (ja Nyt-liitteen), Rumban sekä Soundin.

Soundi

(Luettuja arvioita: 15 / Sanoituksia käsitelty: 6)

Heti kärkeen käy yksi asia selväksi: sanoituksista puhutaan, jos tyylilaji on räppiä. Mitä räpistä sitten sanotaan? DXXXA D & The Boysin albumista Sydänten taksikuski sanotaan:

”DXXXA:n puhesoundille tai runoudelle ei oikein löydy hengenheimolaisia räppäreistä tai runoilijoista.” (Ville Pirinen, Soundi)

Vaikken jostain syystä uskokaan, että kriitikko on kovin perehtynyt maamme erittäin elinvoimaiseen rap-runouden alagenreen, koskee tämä lause kuitenkin selvästi lyriikkaa. Tosin DXXXA:n kohdalla tunnutaan puhuvan ainoastaan tyylistä, ei sisällöstä. Arvion perusteella on mahdotonta sanoa, mistä biiseissä on kysymys.

Toisaalta esimerkiksi Steen1:n Jedin paluu -levyn arviossa ei sanota teksteistä mitään, vaikka räppiä onkin. (Kriitikko tosin tuhlaa neljäsosan palstatilastaan Steen1:stä ja jedeistä puhumiseen. Moinen vaikuttaakin olevan muotia.)

Kun mennään räpin ulkopuolelle, menee metsästys vielä vaikeammaksi. Kerran jo huomaan sanan ”lyyrinen”, mutta se viittaasikin pasuunaan. Atlas Soundin levystä Parallax löytyi seuraava maininta:

”Soolona [Bradford] Coxin viehtymys toismaailmallisiin äänikokeiluihin ja tyylilainoihin korostuu ja sanoitukset ovat entistäkin henkilökohtaisempia.” (Sami Nissinen, Soundi)

Tässä kohtaa puhutaan sanoituksista, mutta jää hyvin epämääräiseksi millaisia Bradford Coxin sanoitukset sitten tällä kyseisellä levyllä ovat. Ei mitään mainintaa aiheista, tyylistä tai edes selkeää arviota onnistuneisuudesta.

Keuhkojen tuoreen Laskeutumisalusastia-levyn arviossa sen sijaan omistetaan kokonainen kappale lyriikalle, mikä onkin ansaittua. Ylimalkaan voisi todeta, että lyriikkaa tunnutaan käsittelevän lähinnä suomenkielisten levyjen kohdalla.

Mutta mitä arvostelija Timo Harjuniemi mahtaa tarkoittaa todetessaan: ”Sanoittajana – tai kenties pikemminkin runoilijana – [Kalevi]Rainio on verraton.” Onko teksteissä jotain mikä tekee niistä pikemmin runoutta kuin sanoituksia? Taustalla kuultaa yleinen virhepäätelmä, että runous on jotakin korkeampaa salatiedette tai kehuva nimitys kaikkein onnistuneimmille teksteille.

Rumba

(Luettuja arvioita: 15 / Sanoituksia käsitelty: 8 )

Ensimmäinen lyriikkamaininta tulee Kate Bushin albumilta 50 Words for Snow, minkä kohdalla sanoituksista tuleekin epäilemättä sanoa jotakin. Anna Brotkin kirjoittaa:

”Teemallisesti Bush liikkuu vanhoilla vesillä. Luonnon mystiikka, taruolennot ja jopa shamanismin kaltainen lyyrinen maailma sekoittuvat uudeksi keitokseksi. Wild Man kertoo tarinan Himalajalla asuvasta otuksesta, jonka huutoon Bush vastaa.” (Anna Brotkin, Rumba)

Kaksi huomiota: ”teemallisesti” voi viitata sekä sanoituksiin että sävellyksiin jättäen alun vähän epäselväksi, ja tämän lisäksi on melkoinen päättelyllinen loikkaus olettaa, että Bushin kappaleen kertoja on Bush itse. Lyriikka ei ole tekijänsä puhetta, vaan itsenäinen teos – ellei toisin todisteta, kuten vaikkapa räpissä usein itsetietoisesti tehdään.

Florence + the Machinen Ceremonials-arvostelussa taas aloitetaankin lyriikasta ja albumin sanoitukselliselle puolelle annetaan runsaasti painoarvoa. Marko Ylitalon arvostelu on itseasiassa juuri sellainen, joka saa itseni kiinnostumaan levystä. Ja vertaus Florence Welchiä innoittaneen Virginia Woolfin tuotantoon on älykäs ja osuva.

Ohimennen täytyy sanoa, etten ole Lassi Valtosen debyyttilevyn arvioineen Jaakko Kilpeläisen kanssa samaa mieltä siitä, että aikanamme on kaikki kielikuvat jo kierrätetty. Sanoittajien pitäisi vain tehdä rohkeampia hyppyjä tuntemattomaan.

Hesari / Nyt-liite

(Luettuja arvioita: 15 / Sanoituksia käsitelty: 4 )

Helsingin Sanomien ja sen ohessa julkaistavan Nyt-liitteen nostaminen musiikkilehtien rinnalle voi tuntua vähän oudolta, mutta perustelen sen kahdella tapaa: 1) Hesari on Suomen laajalevikkisin sanomalehti, jolla on tolkuttomasti enemmän lukijoita ja vaikutusvaltaa kuin musalehdillä yhteensä. 2) Nordenstrengin arvio julkaistiin nimenomaan Nytissä, jolloin voisi olettaa, että oman lehden asiat olisivat paremmin kuosissa.

Heti perään on todettava, että Nyt-liitteen kritiikit ovat aina jääneet itselleni mieleen pintapuolisina ja perusteettoman negatiivisina. Irtohuomiona sanottakoon, että Nordenstrengin tekstissään mainitsemat huonon levyarvion tunnusmerkit osuvat yksiin täydellisesti joidenkin juuri Nyt-liitteessä julkaistujen elokuva-arvioiden kanssa. En lue niitä säännöllisesti, mutta mieleen tulee esimerkiksi Lars von Trierin Melancholian arvostelu, joka oli niin aiheen vierestä ja perusteeton, että innostuin oikein lähettämään lehdelle palautetta. En saanut vastausta.

Tundramatiksin levyarviossa (Nyt) puhutaan yhtyeen kulutuskriittisestä sanomasta, mutta jotakin hiukan konkreettisempaa jää vielä kaipaamaan. Toisaalta vaikkapa Stina Girsin esikoisalbumin arviossa todetaan: ”Sanoituksissa on pyrkimystä persoonalliseen ilmaisuun…” Mutta eihän tuo lause nyt kerro sanoista mitään. Ihan parilla sanalla enemmän, kiitos.

Hesarin ja Nyt-liitteen arvioista on hirveän vähän sanottavaa. Jos teksteihin viitataan, on se sivulauseessa tai yksittäishuomiona. Jopa lauluntekijää korostavien albumeiden arvioissa saatetaan ohittaa sanat kokonaan.

Yhteenveto

Tämän rajoitetun otannan perusteella näyttää siltä, että keskimäärin puolessa levyarvioista käsitellään lyriikkaa ollenkaan. Kun ottaa huomioon, että tästä on karsittu pois instrumentaalit ja kyse on enimmäkseen erilaisesta populaarimusiikista, on lopputulos aika surullinen.

Selkeästi näkyy sekin, että lyriikoista puhutaan voittopuolisesti suomenkielisen musiikin kohdalla, etenkin jos kyse on suomiräpistä. Liekö taustalla kriitikoiden kielitaito vai mistä on kyse?

Joistakin kirjoittajista olen saanut sellaisen kuvan, etteivät he oikein uskalla sanoa mitään sanoituksista. En usko, että tekstit menevät oikeasti yli hilseen, vaan että lyriikan analysointi on pelottavaa hommaa, jossa on aina mahdollista päätyä ojasta allikkoon. Kuitenkin suurimmalla osalla ihmisistä – ja etenkin kriitikoista – on varmasti jokin mielipide sanoituksista. Ei niiden niin ihmeellisiä tarvitse olla, kunhan ovat perusteltuja.

Tekee mieli sanoa jotain siitä, miksi lyriikoita tulee käsitellä arvioissa, mutta se tuntuu lopulta liiankin itsestäänselvältä. Jos sävel ja sanat ovat ne kaksi osaa, josta kappaleet muodostuvat, tuntuu aika typerältä käsitellä vain toista näistä. Tai koettakaapa kirjoittaa arvostelu puhumatta lainkaan sävellyksistä.