Tussuja, kuukuppeja, seksistisiä punkkareita, hyväsydämisen epäonnistunutta hevifeminismiä, Kelly Clarksonin kehosyyllistämistä… kuuluuko sukupuolipolitiikka musiikkiin?

Pikkuhousut pois solmusta.

Frank Zappa nimesi aikanaan klassikko-livelevynsä kysymyksellä Does Humor Belong in Music?

Zappa sai uransa aikana valtavasti kritiikkiä siitä, että kehtasi pyrkiä tulemaan nähdyksi vakavasti otettavana säveltäjänä samaan aikaan, kun hän lavalla hassutteli ja rakasti kakkahuumoria kuin pikkulapsi. Musiikki kun tietynlaisen tiukkapipon mielestä on puhtaimmillaan ja parhaimmillaan abstraktia taidetta ilman inhimillisiä ulottuvuuksia.

Zappaa mukaillen, kuuluuko sukupuolipolitiikka musiikkiin ja siitä uutisoimiseen? Jostain syystä kysymys eri teemasta nousi mieleeni tänä aamuna, kun avasin läppärini ja aloin troolata nettiä potentiaalisia uutisaiheita Popmedian sivuille etsien.

Tänäinen uutisvirtani pursuaa sukupuolipoliittisia musiikkiuutisia. Pistetään pieni otanta tähän väliin:

Dickies-punkbändin laulaja Leonard Grave Phillips haukkui naispuolisen katsojan keikalla lyttyyn, koska katsoja oli nainen, katsojalla oli mielipide, katsoja oli “vittumainen tussu” ja vieläpä lihava ja ruma.

Eagles of Death Metalin nokkamies Jesse Hughes ja Offspringin kitaristi Noodles hyppäsivät oitis puolustamaan muusikon sananvapautta sosiaalisessa mediassa.

– Twitter-ääliö haukkui Kelly Clarksonia lihavaksi. Clarkson torppasi tyypin paraatin nopeasti muistuttamalla olevansa ehkä lihava, mutta “silti helvetin upea”. Clarkson ei ole väärässä, toim. huom.

– Aussimetalcoren nouseva lupaus In Hearts Wake julkisti juuri musavideon, jota markkinoidaan “feministisellä” jipolla: bändi soittaa videolla keikkaa kokonaan naispuoliselle yleisölle, koska metalli “ei ole pelkästään poikien hauskanpitoa”.

Lavalla esiintyvä bändi itse tietty koostuu pelkistä poitsuista.

– Suomalainen, naisvetoinen vaihtoehtofestari Tussurok on intoutunut arpomaan kävijoidensä kesken kuukuppeja.

Kuukuppi-idea lähti ilmeisesti tuoreesta Aamulehden kolumnista, jossa pohditaan tutkittuja faktoja siitä, miten vähän naisten elämän perustarpeita Suomessa tuetaan poliittisesti, vaikka maamme tasa-arvon “supermaana” tunnetaankin.

Näistä kaikista olisin voinut tehdä erikseen oman klikkiuutisen. Koska jos yksi asia on takuuvarma, se on se, että seksi myy. Ja feminismi raivostuttaa. Pistä näistä teemoista juttu nettiin ja klikkejä sataa.

Ansaitsisin itse asiassa ammattimielessä todennäköisesti sapiskaa siitä, että yhdistin nämä kaikki yhteen, pitkään, kiusalliseen kolumniin.

Halusin kuitenkin kysyä itseltäni: mitä vittua? Minua nimittäin jostain syystä vaivaa näiden teemojen ymppäys musiikkijuttuihin. Ja ketuttaa se fakta, että se kerryttää klikkimääriä niin hiton paljon.

Enkä tajua, miksi se minua vaivaa. Olen henkilökohtaisessa elämässäni vaivaannuttavan äänekäs feministinainen, joka jaksaa tapella oikeista termeistä intersukupuolisista ja transihmisistä puhuttaessa vaikka monta tuntia. Sonnustaudun black metal -keikoilla tarkoituksella kukkamekkoihin, koska se ärsyttää tietynlaista hevipuristia niin äärettömän paljon.

Miksi siis musiikkikirjoittajan duunissa haluan alitajuisesti vältellä koko aihetta?

Muistan, kun pääsin hevitoimittajana ensimmäistä kertaa haastattelemaan naismuusikkoa. Olin samaan aikaan aivan täpinöissäni, ja samaan aikaan pohdin vaikka miten kauan, miten lähestyä sitä surullisenkuuluisaa kysymystä “naisena olosta” metallimaailmassa.

Tuohon ekaan juttuun nostin kömpelösti miehet vs. naiset -tyylisen tematiikan. Sen jälkeen opin, että en ole hyvä siinä. Nykyään siis teen naista haastatellessani niin, että kerron hänelle ääneen välttäväni tuota surullisenkuuluisaa aihetta (koska olen cool). Haastateltavani nyökkäävät tietäväisinä ja helpottuneina.

Haluaisin ajatella, että välttelen aihetta, koska koen sen olevan jo vanha juttu. Ettei feminismistä ja sukupuolien keskinäisestä tasa-arvosta tarvitse enää pitää meteliä, koska ainakin Suomen musaskenessä ollaan jo tarpeeksi edistyksellisiä.

Näinhän ei selvästi ole, koska klikkimäärät.

Pelkään siis, että todellisuudessa välttelen aihetta, koska olen pelkuri. Luulen olevani naispuolisena toimittajana uncool, jos kirjoitan sukupuolipoliittisista jutuista.

Frank Zappan kuuluisasta kysymyksestä väittelin Zappaa fanittavan exäni kanssa usein ja hartaasti. Minulla ei ole mitään ongelmaa huumorin sisällyttämisessä musiikkiin, jos se tehdään hyvin. Harmi vain, että Zappan juveniili, alatyylinen huumori ei kertakaikkiaan nappaa omaani. Pidän silti miestä yhtenä aikamme musiikillista neroista.

Minun pitäisi siis kai yrittää muistaa sama periaate sukupuolipolitiikan suhteen. Note to self: Salla, vedä pikkuhoususi pois solmusta ja kirjoita musiikista ja seksistä ja feminismistä ihan niin paljon kuin haluat, mutta yritä herran tähden tehdä se hyvin.

…ekalla yrittämällä suonette anteeksi, jos onnistuin ainoastaan oman ohjeeni ensimmäisen osion toteuttamisessa.