”Terra on mielettömän hyvä pop-levy ja samalla kuin kopio Seilistä (2010), jolla Vartiainen pesiytyi koko kansan levyhyllyihin. Rakenteeltaan levyt ovat täysin identtiset: aloitusbiisissä annetaan lukuohje, sitten tanssitaan ja myöhemmin maalaillaan synkempiä kuvia”, kirjoittaa Anna Brotkin arviossaan.
Teksti: Anna Brotkin, kuva: Warner
Jenni Vartiainen: Terra
Warner
”Sesam aukene!” Jenni Vartiainen huutaa, hulmauttaa viittaansa ja kohottaa kätensä ilmaan. Näin lipuu suomenkielisen tanssipopin joutsen takaisin paikalleen.
Jenni Vartiaisen tauosta kohkattiin suureen ääneen, vaikka tosiasiassa se ei kestänyt kuin kaksi vuotta. Julkaisuvälikin jäi kolmeen. Odotukset ehtivät tuona aikana kuitenkin kasvaa suuriksi.
Jenni tulee takaisin tyylillä mutta turvallisesti. Terra on mielettömän hyvä pop-levy ja samalla kuin kopio Seilistä (2010), jolla Vartiainen pesiytyi koko kansan levyhyllyihin. Rakenteeltaan levyt ovat täysin identtiset: aloitusbiisissä annetaan lukuohje, sitten tanssitaan ja myöhemmin maalaillaan synkempiä kuvia.
Itämaisuutta, kelttimeininkiä ja kiemurtelevia käsiä yhdisteltiin jo Madonnan Frozenilla (1998). Vartiaisen harteille sama tyyli löytyi hahmottui Seilillä, mutta nyt sitä on viety puolikas askel eteenpäin. Biisintekijäporukaksi hänen rinnalleen on vakiintunut tuottaja Jukka Immosen, Mariskan ja Teemu Brunilan muodostama kolmikko. Mariska hoitaa kohtalokkaat sävyt ja Brunila pophitit.
Terran suurimmaksi ongelmaksi koituu se, ettei Jenni vieläkään ihan tiedä, ollako mystinen voodoo-prinsessa vai ihan Jenni vaan. Muinaisten lasten ja rautaporttien lisäksi lyriikoissa vilisee niinkin arkista kamaa kuin koiranpentuja, suukkoja ja linnunlaulua. Eikö pyykinpesuaiheet voisi suosiolla jättää Erinin ja Anna Puun kontolle?
Toisaalta juuri pop-Jennin ja draama-Jennin yhdistelmä on varmasti syy Vartiaisen suureen suosioon. Hän on samaistuttava mutta kaukainen. Musiikista on puolet suurten tunteiden melodraamaiskelmää ja puolet kevyttä synapoppia. Kaikille jotain.
Kaupallisesti se on varma valinta, mutta sisällöllisesti jään odottamaan rohkeampaa kulmaa. Kaipaan jotain muutakin yllättävää kuin levyn viimeiseksi jätetyn hirveän joululaulun (!) Tule meille jouluksi. Se rikkoo kaavaa, mutta juuri väärään suuntaan.
Yllätyksettömyydestään huolimatta levy on pullollaan laadukasta tavaraa. Kaukaa esittelee kohtalokkaan chanson-Jennin, josta tulee mieleen Hélène Segaran ja Lara Fabianin kaltaiset manner-Euroopan artistit. Selvästi päihtynyt taas on monella tapaa vastine viime levyn Nettiin-hitille. Kertsi tuntuu ensi alkuun vitsiltä (“tammikuu / pitkä ja tipaton”), mutta lopulta hölmöys voittaa puolelleen.
Ensisingle Junat ja naiset koukuttaa alkuinhotuksen jälkeen ja Ovet ovat -sanapari on niin hieno, että muutaman ritari-aiheisen sanan voi antaa anteeksi. Sivullinen taas soi niin vahvasti Disney-tunnelmissa, että sen voisi liimata Pocahontasin soundtrackille. Mielleyhtymä ei välttämättä ole imarteleva.
Mariskan sanoittama Minä sinua vaan on levyn vaikuttavin biisi. Se ottaa lähtökohdakseen maailman kuluneimman fraasin välttelyn ja onnistuu siinä täydellisesti. “Ja jos joskus syliin mustan maan / sut joudun kantamaan / niin minä sinua vaan”. Voiko samaa asiaa paljon kauniimmin sanoa?
Vartiaisen laulusoundissa on vielä aiempaa enemmän läpituuletusta. Nainen on oppinut hengittämään jopa keskellä sanaa.
Jos Vartiaisen aiemmilla levyillä on liikuttu sateen piiskaamassa kaupungissa, Terra viihtyy nimensä mukaisesti äiti maan hoivissa, vuoristoissa ja joen uomissa. Sävy on vakava ja kuolema on läsnä. Välillä lipsahdetaan turhan syvälle Taru Sormusten herrasta -maailmaan, mutta onneksi hengähdystaukoja on tarpeeksi.
Tunteet ovat suuria, mutta silti uskottavia. Siihen harva pystyy.
Samalla ei voi olla miettimättä, olisiko Jennin seuraavaksi aika ottaa suunta johonkin ihan toisaalle.
Arvio on julkaistu Rumbassa 10/13.