Hittikaruselli 7/12: Kotiteollisuus, French Films, Teflon Brothers, Cat Power…

Jaa Facebookissa
Kuva: Päätoimittaja Teemu Fiilin ja avustaja Lasse Auranne taittelevat biisinivaskan siististi pakettiin. Kuva: Ville Juurikkala Jessica Wolff: Dirty Kisses Yliammutulla kovis-imagolla varustettu moottoripyöräblondi tekee yllättäen varsin konservatiivista ja radioystävällistä pop-hardrockia. Jessica Wolffin debyyttialbumi ilmestyy joskus ensi talvena. TF: Täällä on videoita, joissa Jessica harrastaa kiteboardingia. On myös lemmikkikäärmettä ja moottoripyörää. Sehän olisi hauskaa, jos musiikki olisi jotenkin rajua. Mutta kun musiikki on näin laimeaa, tuntuu siltä, että Jessica kompensoi sitä olemalla tosi extreme-muija. LA: En tykkää siitä, kun on laitettu helvetisti kaikkia pikku soundeja, elementtejä ja kikkoja sinne tänne. Jos soundia olisi karsittu tosi ankarasti, biisikin voisi pompata esille. Taustalla tämä menee siedettävästi. Jos joutuu keskittymään, tulee paha mieli. TF: On vaikea kuvitella, että jollain olisi intohimo tehdä juuri tällaista musiikkia. Ei tämä paskaa ole missään nimessä, kertosäe on jopa ihan jees. Mutta eihän tässä ole mitään kiinnostavaa. Kuin mainosten taustalle tehtyä. LA: En voi puhua Jessica Wolffin puolesta, mutta voiko sillä olla intohimoista suhdetta siihen, mitä tekee? Luulen, että se vain haluaa olla pop-laulaja. Vaikea kuvitella, että tämän olisi tehnyt joku musadiggari. TF: Rakenne noudattaa tuttua formaattia. Säkeistö ei saa ikinä olla hyvä, jotta kertosäe erottuisi. Laitetaan ihan mitä vaan skeidaa täytteeksi sitä odotellessa. LA: Biisi on kuin jonkun automaatin tekemä. TF: Osaan arvostaa tekijöiden ammattitaitoa, mutta rutiinityöllähän tällainen syntyy. LA: Ei minua tällainen musa ärsytä kuten joku indie. Tätä on tullut jo niin pitkään, että siihen on tottunut. En minä halua tälle ihmiselle mitään pahaa. Teflon Brothers: Lähestymiskieloja Pyhimyksen, Heikki Kuulan ja kavereiden kolmoslevyn toinen single antaa merkkejä hittihakuisuudesta ja kesän radiotrendien haistelusta. Teflonien kolmas albumi III (Valkoisten dyynien ratsastajat) ilmestyy loppukesästä. LA: Toivoin, että tämä olisi ollut hyvä, kun arvostan näitä tyyppejä paljon. Nyt kuitenkin tuntuu, että tähän on otettu näitä tienpientareita ja haitareita sen takia, että Elokuu on suosittu. TF: Onko Teflonkin nyt tällaista? Dance-biitti ja haitari ovat luotaantyöntävä yhdistelmä. Ärsyttää tuo maalaisromanttinen kurttu, jota pitää nykyään olla mukana. On kysyntää maalaisromantiikalle ja reggaelle. Ei kiitos. LA: Maalaisromantiikka ja rap ovat ihan kauhea ajatus. Siitä tulee just sellainen fiilis, että kaupunkilaisskidit fiilistelevät jotain sellaista, mistä eivät tiedä hevonpaskaa. Käyvät tonkimassa vanhempiensa levyhyllyjä ja vähän ironisesti naureskelevat. 2000-luvun alussa MoonTV:n puffaama iskelmärock oli yhtä vastenmielinen ilmiö. TF: Yhtäkkiä huomaan olevani aika konservatiivinen rapin suhteen. Olin avoimempi kaikelle pop-rapille vielä viisi vuotta sitten. Nyt kuuntelen vain nykiräppiä, etelää tai west coastia. LA: Ja vaikka nykyään tulee paljon hyvää suomiräppiä, niin himassa kuuntelen jotain Raimoa tai muuta 2000-luvun alun kamaa. Siinä on sitä sekopäisyyttä, mitä näistä hyvin tehdyistä uusista jutuista puuttuu. TF: Pyhimys on onnistunut tekemään hienon uran, mutta se on mennyt nyt selvästi eri suuntaan kuin minä. Ehkä Teflonit ovat ajatelleet, että tehdään Universalille tällainen biisi, kun tätä ne kuitenkin haluavat. Biisin letkeydestä tulee mieleen JVG, mikä on ihan ok. Juttu jatkuu seuraavalla sivulla: Kotiteollisuus: Ei raha oo mun valuuttaa Appendix-klassikko saa luvan toimia Kotiteollisuuden toisen cover-levyn pelinavaajana. Ja sehän menee oikein hyvin. Sotakoira II kaupoissa 5. syyskuuta. LA: Osa tulee löytämään Appendixin tämän kautta ja jopa tykkäämään siitä enemmän. Annan hyväksynnän jokaiselle isolle bändille, joka coveroi pikkuskenen juttuja. Olen itse tutustunut hc-punkiin pitkälti Sepulturan kautta, ja Misfitsin löytäminen olisi ollut kivinen tie ilman Metallicaa. Appendixhan oli jopa kansainvälisesti huomioitu bändi, vaikkei ihan samassa kärkikastissa kuin Kaaos ja Terveet kädet. TF: Olisi kiva tietää, mitä joku brasilialainen Appendix-fani sanoisi, kun kuulisi Yötä. LA: Joidenkin mielestä pitäisi olla suoranaisesti loukkaantunut Jouni Hynysen persoonasta, kun se on niin retee maalaisäijä. Mutta ei se minua harmita, vaikka yleensä sellaiset ylpeät maalaiset raivostuttavat. TF: Hynynen on onnistunut antamaan symppiksen kuvan itsestään. Hänen yhtyeensä musa ei tosin puhuttele minua, poikkeuksena tämä biisi. LA: Bändihän ei ole kehittynyt yhtään sen jälkeen kun löysi linjansa. Ja on ovela julkisuuskikka leikkiä haastattelussa mukamas yksinkertaista maalaista ja sanoa, että ”me ei edes osattaisi tehdä muuta kuin tätä”. Se on hieman laskelmoitua. TF: Hynysen kommentiksi riittää, kun sanoo murteella jotain hassua. Sitten kaikki ajattelevat, että ”onpas se nyt lupsakka ja lutunen kaveri”. Sai minutkin huijattua. LA: Se on sellainen sankarinmalli tosi isolle osalle tätä kansaa, koska sillä on perhe mutta se tykkää dokata. Meillä on sellainen luterilainen kuuliaisuus ja viinaimpulssi samassa kansassa, ja sitten tulee Jouni Hynynen ja kertoo, miten homma tehdään. Dirty Projectors: Gun Has No Trigger Kesäkauden yllättävä indiesuosikki osoittaa, että Dirty Projectorsin hittivainu ei ole kadonnut edellislevyn loistokkaan Stillness Is the Move -singlen jälkeen. Kuudes albumi Swing Lo Magellan on kaupoissa 10. heinäkuuta. TF: Rumpukomppi on huikea. Ihan kuin joku soittaisi Blackstreetin No Diggityä autotallissa. Basso rutisee ja pulputtaa perässä. LA: Tässä ei anneta sitä helppoa ratkaisua, että nyt pitäisi tulla kaikki soittimet messiin ja taivas aukeaa. Se tekee tästä kiinnostavan. TF: Alku on tosi minimalistinen. Sävellyskin on kaikkea muuta kuin kaavamainen, vaikka mukana on klassisiakin elementtejä. Olisi kiva, jos tällaiset oikeasti erilaiset biisit nousisivat hiteiksi. LA: Kappaleen ajatus on jotenkin niin omituinen, että pitää asetta ohimolla, mutta siinä ei olekaan liipaisinta. Tosi kämäinen mutta hauska idea. Alkaa naurattaa. TF: Tässä on jotain erilaista ja outoa. Laulaja heittäytyy irvokkaasti, ja äänessä on huumoria. Yleensä noista falsetin rajoilla hoippuvista korkeista äänistä tulee Thom Yorke mieleen, mistä en niin pidä. LA: Jotenkin tässä ei tule sitä itsesääliruikutusta. Vihaan sitä patetiaa, mitä Radiohead kylvää. TF: Tästä olisi ollut helppo tehdä Radiohead-biisi, mutta onneksi ei tehty. Ja jos hittituottaja olisi ollut mukana, se olisi käskenyt laittaa kertosäkeen perään isot kitarat tai synat ja kunnon pauhauksen. Mutta tässä tuleekin vain väärä sointu ja hassu urkusoundi. LA: Tässä olisi ollut helppo tehdä montakin sellaista ratkaisua, jotka eivät olisi toimineet, mutta nyt on maltettu pitää tämä tällaisena toimivana ja tyylikkäänä. TF: Tulee mielikuva hikisestä toimistotyöntekijästä, jolla on rumat silmälasit ja kravaatti tiukalla. Sitten se menee työpäivän päätteeksi karaokeen vetämään rillit huurussa tämän biisin. Juttu jatkuu seuraavalla sivulla: French Films: When People Like You Filled the Heavens Helsingin indie-ihme paikkaa ulkomaankuvioidensa vuoksi pitkähköksi venähtävää albumien välistä taukoa julkaisemalla irtobiisin Suomen-markkinoille. Ensi vuodelle kaavailtu kakkoslevy näyttää kuitenkin lopullisesti, vieläkö uuden aallon revivalistien kiuas jaksaa sihahtaa. LA: Tästä on tullut ihan samanlainen kaava tehdä biisejä, ihan niin kuin Jessica Wolffin radiorockissa. Basso ja kitara naksuvat tuolla lailla ohuesti. TF: Ei tämä huono ole, mutta tällaisia bändejä on pilvin pimein. Jos biisit ovat tätä tasoa, French Filmsin pitäisi olla keikalla ihan helvetin hyvä tai muulla tavalla erityinen jäädäkseen ihmisten mieliin. Kyllä tällaiselle musiikille on varmasti edelleen diggareita, mutta bändejäkin on paljon. LA: Tuntuu siltä, että tällaisen musan saturaatiopiste on nyt nähty. Että siellä Tavastian Lauantaidiskossakaan tämä ei toimi enää kauaa. Kun French Filmsin perään kuuntelee sitä alkuperäistä postpunkia 30 vuoden takaa, ei enää tee mieli palata tähän. Siellä oli kokeilunhalua, yllätyksellisyyttä ja helvetin hyviä biisejä. TF: Vielä muutama vuosi sitten löytyi tämäntyylisiä bändejä, joista jengi innostui. Mutta ei enää. Eikä se välttämättä johdu siitä että bändit olisivat huonompia. Tätä on vain kuultu jo liikaa. LA: Kansi kertoo kaiken, kauniita nuoria sammuneena kämäisesti sisustetussa opiskelijakämpässä. Olen ehkä katkera, mutta hohhoijaa. TF: Ovat varmaan kuulleet tämän biisin ja nukahtaneet. Ekalla levylläänkin yhtye meni jo siitä missä aita on matalin, mutta siinä oli jokunen hyvä sävellys. Ja parempia bassolinjoja kuin tämä kahden äänen tussuttelu. Jos French Filmsin maailmanvalloitus olisi tämän biisin varassa, niin ei paljoa voisi luvata. Nachtmystium: Silencing Machine Uuden black metal -sukuisen mökämusiikin nousu ei ole pysäytettävissä. 1. elokuuta Silencing Machine -albuminsa julkaiseva illinoisilainen Nachtmystium tuo oman kortensa väkevän ja psykedeelisen kaahausmusiikin kekoon, mutta kelpaako se Rumban raadille? TF: Kun istuu kaiuttimien keskellä, on hämmentävän hieno stereokuva. Väpättää puolelta toiselle. Enää ei erota, mikä on kitaraa ja mikä syntikkaa, mutta kokonaissoundi on hyvää sihinää. LA: Joo, soundillisesti toimii. Mutta en minä voi tätä black metalina pitää, tämä on tosi jenkkimenoa. En minä tätä himassa kuuntelisi ikinä. Eikä tätä kyllä ketkään pitkätukat varmaan osta. TF: Ehkä tämä vetoaa enemmän kaltaisiini ei-metallisteihin. Koko biisihän perustuu näihin tuotannollisiin kikkoihin. Kaverit on innostuneet studiossa: lisätään tuonne syna ja tuonne filtteri, niin tulee jännän kuuloista. LA: Ei tämä mitään läpeensä paskaa ole, omassa nyky-bläkkis-lokerossa ihan pätevää tunnelmanluontia. Mutta kun kaikki bändit tekevät sitä tunnelmametallia, niistä puuttuu muistettavuus. Burzumilla on tunnelmaa, mutta myös biisejä. Se riittää minulle tunnelmametalliksi. TF: Tällainen on ihan hyvää taustamusaa työnteolle. Asetan tämän siis samalle viivalle kahvilahousen kanssa. LA: Nyt tuli eka riffi, ja tosi tyypillinen. Kuinkahan usein tuokin on kuultu? TF: Hiton monta osaa tässä on, en enää edes muista miltä tämä kuulosti alussa. LA: Se on tosi yleistä näissä biiseissä. Lähtee jostain ja päättyy jonnekin ihan muualle. Mutta on tässäkin konventioita. Kuten juuri tämä osa, jonka lopussa tulee vähän rullaavampi hetki jossa jammaillaan. TF: Ja päälle sooloa, niin kuulostaapa Slayeriltä. Cat Power: Ruin Sauli Niinistön voitonpäivänä Suomessa konsertoinut Chan Marshall, paremmin Cat Powerina tunnettu laulaja-lauluntekijä, heräilee neljän vuoden mittaiselta levytyshorrokseltaan. Ruins on esimakua Marshallin 4. syyskuuta julkaistavalta yhdeksänneltä albumilta Sun. TF: Cat Power edustaa tylsää ja turvallista keski-ikäisten indiemusaa. Itse sävellys kuitenkin kuulostaa hyvältä. Muutenkin tässä on osaset hauskasti levällään. LA: Luen Rumbaa ja Nuorgamia, ja niissä arvostellaan näitä catpowereita ja feistejä. Siellä on universumi, jossa vertaillaan artisteja, joista en tiedä mitään paitsi ehkä nimen. Minulle ei sano mitään, jos verrataan jonkun musaa Feistiin. Mutta voin kuvitella, että se on jotain tällaista. TF: Helposti nielaistava keitos: vähän folkia, vähän taiderockia, hiukkanen soulia ja paljon indietä. Kriitikotkin tykkäävät, kun mukana on kunnianhimoa. Mutta ennen kaikkea se on aina korville miellyttävää, eikä mikään elementti ikinä häiritse. LA: Tämä on ruuanlaittomusaa. Kun duunaa jotain sushia tai salaattia. TF: Salaatti ja valkoviini on elintarvikkeiden maailmassa Cat Powerin vastineet. Vähäkalorista ja rasvatonta musiikkia. LA: Tuo pianokuvio on kyllä aika hyvä. Jos se olisi tehty jotenkin raastavammin ja kierommin, tykkäisin enemmän. En minä tätäkään haluaisi haukkua, mutta niin se menee. TF: Näin viime viikolla Tallinnan-laivalla jollain keski-ikäisellä naisella sellaisen alkuperäisen ”Cat Power” -paidan, josta tämä on ottanut nimensä. Se on klassikko. Artikkeli on julkaistu Rumbassa 7/12.

Päätoimittaja Teemu Fiilin ja avustaja Lasse Auranne taittelevat biisinivaskan siististi pakettiin.

Kuva: Ville Juurikkala

Jessica Wolff: Dirty Kisses
Yliammutulla kovis-imagolla varustettu moottoripyöräblondi tekee yllättäen varsin konservatiivista ja radioystävällistä pop-hardrockia. Jessica Wolffin debyyttialbumi ilmestyy joskus ensi talvena.

ILMOITUS (SISÄLTÖ JATKUU ALLA)

TF: Täällä on videoita, joissa Jessica harrastaa kiteboardingia. On myös lemmikkikäärmettä ja moottoripyörää. Sehän olisi hauskaa, jos musiikki olisi jotenkin rajua. Mutta kun musiikki on näin laimeaa, tuntuu siltä, että Jessica kompensoi sitä olemalla tosi extreme-muija.

LA: En tykkää siitä, kun on laitettu helvetisti kaikkia pikku soundeja, elementtejä ja kikkoja sinne tänne. Jos soundia olisi karsittu tosi ankarasti, biisikin voisi pompata esille. Taustalla tämä menee siedettävästi. Jos joutuu keskittymään, tulee paha mieli.

TF: On vaikea kuvitella, että jollain olisi intohimo tehdä juuri tällaista musiikkia. Ei tämä paskaa ole missään nimessä, kertosäe on jopa ihan jees. Mutta eihän tässä ole mitään kiinnostavaa. Kuin mainosten taustalle tehtyä.

LA: En voi puhua Jessica Wolffin puolesta, mutta voiko sillä olla intohimoista suhdetta siihen, mitä tekee? Luulen, että se vain haluaa olla pop-laulaja. Vaikea kuvitella, että tämän olisi tehnyt joku musadiggari.

TF: Rakenne noudattaa tuttua formaattia. Säkeistö ei saa ikinä olla hyvä, jotta kertosäe erottuisi. Laitetaan ihan mitä vaan skeidaa täytteeksi sitä odotellessa.

LA: Biisi on kuin jonkun automaatin tekemä.

TF: Osaan arvostaa tekijöiden ammattitaitoa, mutta rutiinityöllähän tällainen syntyy.

LA: Ei minua tällainen musa ärsytä kuten joku indie. Tätä on tullut jo niin pitkään, että siihen on tottunut. En minä halua tälle ihmiselle mitään pahaa.

Teflon Brothers: Lähestymiskieloja
Pyhimyksen, Heikki Kuulan ja kavereiden kolmoslevyn toinen single antaa merkkejä hittihakuisuudesta ja kesän radiotrendien haistelusta. Teflonien kolmas albumi III (Valkoisten dyynien ratsastajat) ilmestyy loppukesästä.

LA: Toivoin, että tämä olisi ollut hyvä, kun arvostan näitä tyyppejä paljon. Nyt kuitenkin tuntuu, että tähän on otettu näitä tienpientareita ja haitareita sen takia, että Elokuu on suosittu.

TF: Onko Teflonkin nyt tällaista? Dance-biitti ja haitari ovat luotaantyöntävä yhdistelmä. Ärsyttää tuo maalaisromanttinen kurttu, jota pitää nykyään olla mukana. On kysyntää maalaisromantiikalle ja reggaelle. Ei kiitos.

LA: Maalaisromantiikka ja rap ovat ihan kauhea ajatus. Siitä tulee just sellainen fiilis, että kaupunkilaisskidit fiilistelevät jotain sellaista, mistä eivät tiedä hevonpaskaa. Käyvät tonkimassa vanhempiensa levyhyllyjä ja vähän ironisesti naureskelevat. 2000-luvun alussa MoonTV:n puffaama iskelmärock oli yhtä vastenmielinen ilmiö.

TF: Yhtäkkiä huomaan olevani aika konservatiivinen rapin suhteen. Olin avoimempi kaikelle pop-rapille vielä viisi vuotta sitten. Nyt kuuntelen vain nykiräppiä, etelää tai west coastia.

LA: Ja vaikka nykyään tulee paljon hyvää suomiräppiä, niin himassa kuuntelen jotain Raimoa tai muuta 2000-luvun alun kamaa. Siinä on sitä sekopäisyyttä, mitä näistä hyvin tehdyistä uusista jutuista puuttuu.

TF: Pyhimys on onnistunut tekemään hienon uran, mutta se on mennyt nyt selvästi eri suuntaan kuin minä. Ehkä Teflonit ovat ajatelleet, että tehdään Universalille tällainen biisi, kun tätä ne kuitenkin haluavat. Biisin letkeydestä tulee mieleen JVG, mikä on ihan ok.

Juttu jatkuu seuraavalla sivulla: