Tämä meri ei ole hetkeäkään tyyni
Aloitetaan siitä, että raumalainen Itkevä tyttö on todella raivostuttava yhtye. Kun bändi hyödyntää taiteellista vapauttaan, repertuaariin on eksynyt lukuisia tyylitajuttomia ja itsetarkoituksellisia kokeiluja.
Lisäksi Lauri-Matti Parppein tekstit ovat traagisuudessaan luotaantyöntäviä. Samalla hän kuitenkin luotaa taiteilijatyttöjen sisäisiä myrskyjä aidommin kuin kukaan kollegoistaan. Tosin viittaukset muun muassa viulisti Sakari Oramoon ja Higgsin hiukkaseen heijastelevat lähinnä kirjoittajansa pätemisen tarvetta.
Näistä huolimatta yhtyeen kolmas studioalbumi on todella tyylikästä jälkeä niin kauan, kun linja pysyy pianosävytteisessä ”taiderockissa.” Kokeilut, unkarilaisen matemaatikon mukaan nimetty Disco Erdős tanssipoljentoineen ja punk-repäisy Toistaiseksi elossa ovat jälleen räikeitä huteja.
Suuria tunteita käsitellään valtavalla paatoksella, ja sama dramatiikka löytyy sävellyksistäkin. Albumin tragiikka huipentuu nimiraitaan, jonka kertoja kokee vastaavan kohtalon kuin Virginia Woolf.
Sen sijaan minun kohtaloni on pitää tästä levystä.