“Levyllä on vain harvoin sellaista merkittävyyden tuntua ja mystistä kiehtovuutta, jota Karjalainen parhaimmillaan osaa lauluihinsa ladata”, harmittelee Jose Riikonen arviossaan.

Teksti: Jose Riikonen, kuva: Warner

J. Karjalainen: Et ole yksin
Warner

ILMOITUS (SISÄLTÖ JATKUU ALLA)

Hehkuvaa ja perinteistä suomalaista popmusiikkia.

Kauan ja hartaasti odotettu Et ole yksin on vapautunut ja vaivaton paluu perinteiseen J. Karjalainen -soundiin. Klassikko se ei silti ole.

Kun J. Karjalaisen uuden albumin ensimmäinen kappale julkaistiin, odotus kävi kihelmöiväksi. Mennyt mies oli herkullisimpia ensisinglejä miesmuistiin.

Kappale on poikkeuksellisen hyvä suomalainen poplaulu. Into, jolla Karjalaiselle aiemmilta albumeilta tuttu soittajajoukko kävi pitkästä aikaa kiinni artistin perinteiseen soundiin, välittyi vahvasti. Kun Mikko Lankisen lähes törkeältä kuulostava sähkökitara alkoi soida, melkein nauratti. Niin vapautuneelta se kuulosti.

Mennyt mies avaa uuden albumin. Se kutkuttaa musiikillisen hyvyytensä lisäksi myös tulkinnallisesti. Karjalainen laulaa itsevarmasti: ”Mä olen mystinen hopeinen diskomies / mä olen kieltä lipova liskomies / mä olen Uuden-Englannin nahkamies / aina ilosta syntyvä uudelleen”. Ja: ”mennyt mies / oon historiaa”.

Viittaako Karjalainen itseensä? Viittaako hän siihen, että Uuden-Englannin nahkamiehen (joka on ihan oikeasti 1839–1889 elänyt kulkuri) lailla USA:ta kiertänyt Lännen-Jukka on nyt historiaa? Hän viittaa kappaleessa myös aiempaan tuotantoonsa laulaessaan esimerkiksi hukatusta keihäänkärjestä.

Biisi asettaa odotukset korkealle. Onko Et ole yksin jonkinlainen tilinpäätös ja uusien suuntien avaus? Olisiko tässä yksi Karjalaisen merkityksellisimmistä albumeista?

Karjalainen laulaa albumilla paljon nuoruudesta ja rakkaudesta. Yksi kerrallaan on vaaleanpunaisessa pilvessä seilaava, höyhenenkevyt ja katkeransuloinen laulu sydämen iloista ja tuskista. Sydänlupaus taas on hyvällä tavalla niin naiivi, että naurattaa. Marquita on hehkuva lemmentarina, ja Sinisestä kankaasta on nimeään myöten niin suloinen, että itkettää.

Karjalaisella on edelleen kyky olla naiivi ja lapsekas olematta korni. Sellaiset lyriikan pätkät kuin ”beibi ollaan täydellisii / täydellisii itikoita” tai ”sinisestä kankaasta on takki minulla / kun olen matkalla lemmittyni luo” kuulostavat huvittavilta mutta samalla koskettavilta, koska ne lauletaan ilman ironiaa.

Karjalainen asettelee jokaisella biisillä sanansa erittäin taitavasti. Pienet tuokiokuvat ja vihjaukset kirvoittavat mielikuvitusta, jota musiikki ja sanojen rytmitys ohjailevat. Kun lauletaan tunteita pursuavasta nuoresta pääkopasta, sanat tulevat tietenkin nopeana mantrana, komppi juoksee ja huilu lurittaa.

Et ole yksin sisältää kuitenkin pääosin ”vain” tunnelmallista, kaunista ja perinteistä suomalaista popmusiikkia. Albumi ei tunnu sellaiselta uusia suuntia aukovalta suurelta mestariteokselta, jota avauskappale antoi odottaa. Levyllä on vain harvoin sellaista merkittävyyden tuntua ja mystistä kiehtovuutta, jota Karjalainen parhaimmillaan osaa lauluihinsa ladata. Tunnelma on liian kepeä ja rallatteleva.

Punaisen langan puute häiritsee. Nuoruuden ja rakkauden teemat jätetään puolitiehen sekoittamalla pakkaa aivan toisenlaisilla, joskin pääosin erinomaisilla kappaleilla. Esimerkiksi kertaheitolla klassikoksi nouseva Mennyt mies tuntuu albumilla täysin irralliselta kappaleelta.

Pitääkö erinomaisen poplevyn sitten olla jotain muuta kuin kimara hienoja biisejä? Pitääkö kaikella olla yhteys? Pitääkö albumilta huokua hienon musiikin välistä vielä jonkinlaista hankalasti määriteltävää kiehtovuutta?

Minun mielestäni kyllä pitää – ainakin J. Karjalaisen kohdalla.

Arvio on julkaistu Rumbassa 3/13. Kuuntele levy Spotifyssa.