Vartiaisen kakkosalbumi on ”höpöpopparista tosipoppariksi” -metamorfoosin toinen osa.

Jenni Vartiainen: Seili
Warner

Harva olisi Gimmelin Etsit muijaa seuraavaa -kappaleen kuultuaan arvannut, että kahdeksan vuotta myöhemmin kukaan lotkauttaisi korvaansa Popstars-tyttöjen suuntaan. Toisin kävi, ei kuitenkaan Ushmalle tai Suskille. (Kuinka moni olisi muistanut nuo nimet?)

Tyttö- ja poikabändien kirjoittamattomissa säännöissä lukee, että vain yksi jäsenistä saa menestyä soolouralla. Gimmelissä ruletin kuula pysähtyi Jenni Vartiaisen kohdalle. Hänen soolodebyyttinsä Ihmisten edessä myi kolme vuotta sitten platinaa ja voitti kaksi Emma-pystiä.

Toki Ihmisten edessä oli eri planeetalta kuin Gimmelin yläastehöttö. Se esitteli Vartiaisen ”aikuisena” ja ”vakavana” artistina, eikä tehnyt sitä yhtään huonosti – nimikappaletta voisi kevytpäisenä päivänä kutsua jopa kotimaisen popin moderniksi klassikoksi.

Yllättävänkin kauan odotettu Seili jatkaa pitkälti samalla iskelmällisen ja paisutellun runotyttö-elektropopin kaavalla. Taustajoukotkin ovat samat kuin debyytillä: Vartiainen sekä tuottajansa ja avomiehensä Jukka Immonen vastaavat valtaosasta levyn soitosta ja ohjelmoinnista.

Biisitkin ovat neljää Teemu Brunilan säveltämää ja sanoittamaa kappaletta lukuun ottamatta Vartiaisen, Immosen ja Mariskan muodostaman tehotiimin käsialaa.

Kamalasta kankkusesta kertova ensisinkku En haluu kuolla tänä yönä on mainio popkappale, joka istuu elämästä nauttivan 27-vuotiaan Vartiaisen suuhun hyvin. Heti sen perään tulee kuitenkin todellinen epic fail.

Brunilan kirjoittama, internetiin levinneistä nakukuvista kertova Nettiin voisi olla ihan hauska Tea Hiillosteen esittämänä Kids Top 20 -ohjelmassa, mutta Vartiaisen aikuisempien biisien joukossa se saa aikaan välittömän wtf-reaktion.

Vaikka itse sävellys on toimiva, sanojen kontrasti Mariskan runollisiin ja dramaattisiin teksteihin on liian raju. Mainiossa Duran Duran -kappaleessa Brunila onnistuu jo paljon paremmin.

Nopeammat kappaleet ovat muutenkin Seilin vahvuus. Levyn yhdeksään varsinaiseen raitaan mahtuu neljä kyyneleiden tirauttamiseen täsmäohjattua balladia, mutta Jenni yltää tällä kertaa vain haaleaan melodraamaan – ja jää kilometrien päähän esimerkiksi Chisun raastavuudesta.

Teksti: Teemu Fiilin, kuva: Warner