Miellyttävä välipala – arviossa Kauko Röyhkän Aamuöiseen sateeseen

Kauko Röyhkän uusi levy sisältää muutaman uuden kappaleen lisäksi vanhojen uudelleentulkintoja. Samuli Knuuti toteaa sen olevan miellyttävä välipala.

Olga Välimaa
Kauko Röyhkä
Aamuöiseen sateeseen
Svart
7,1

Pop Will Eat Itself oli grebobändi 1980-luvulla, mutta nykyään autokannibalismi ei ole rajoittunut vain musiikkiin. Viimeisimpänä lajin harjoittajana on Kauko Röyhkä, jonka uusin albumi sisältää seitsemän uudelleen työstettyä Röyhkä-klassikkoa ja kolme upouutta kappaletta.

Uutta konseptissa on aikaisempaa riisutumpi ote: Röyhkä laulaa suureksi osaksi totuttua pehmeämmin, soittaa kaikki kitarat itse eikä musiikki missään vaiheessa kurota kohti räimettä, vaikka Tuon sulle Alfredo Garcian pään -kappaleessa riitasoinnut alkavatkin hiipiä äänikuvaan kappaleen loppuvaiheissa.

Aamuöiseen sateeseen on siis ilmeikäs ja tarkkaan harkittu albumi lahjakkaalta artistilta, joka usein tuntuu päästävän itsensä liian helpolla. Parhaiten levyllä toimivat ne vanhoilta albumeilta poimitut helmet, joita ei ole vielä ehditty soittaa radiossa puhki. Huippumies ja Pitkätukkainen poika hengittävät herkästi ja eloisasti, ne kuulostavat suorastaan uudelleen syntyneeltä.
Tuntuu, että nyt kun Röyhkä on luopunut keski-iän noloista seikkailuista sosiaalisen median maailmassa ja muutenkin jättänyt provokaattorin viitan narikkaan, hänen musiikkinsa toi taas luontevammin ja sävykkäämmin.

Niiden rinnalla albumilla onkin sitten valitettavasti useita ongelmallisempia esityksiä. Paha maa ja Helvetti ovat niin hienoja kappaleita, routasydämisiä klassikoita, että herää väkisin kysymys, mitä Kauko, perkussioista vastaava Janne Riisiö, basisti Mikko Helström ja rumpali Jouni Pusa kuvittelevat tekevänsä niiden kanssa. Ajattelevatko he todella, että voisivat panna alkuperäisiä paremmaksi?

Lauralle soi jo kepeämmin ja irtonaisemmin, mutta se tuntuu sävynsä puolesta olevan väärässä seurassa levyllä, joka nimensä mukaisesti on hyvin aamuöinen ja sateinen. Tulee mieleen se, kuinka Gus Van Sant aikanaan yritti ohjata Psykoa uudelleen ruutu ruudulta, Hitchcockin alkuperäisen kuvakäsiksen pohjalta.

Uudet kappaleet ovat taas hieman liian vaativassa seurassa. Etenkin singlenä julkaistu Hippityttö helvetistä on juuri sellainen mininovelli, joka tyhjentyy Röyhkän jo sitä kertoessa. Sen poistuttua mitään ei jää jälkeen kaikumaan tai resonoimaan. Huomattavasti parempi on Malja onnelle, jossa on etäisiä shamaanisävyjä.

Kypsässä 57 vuoden iässä Röyhkä on asemassa, jossa hän voi tehdä mitä tahansa: elokuvakäsikirjoituksia, romaaneja, tulossa on ennakkotietojen mukaan myös electroblues- ja ­jazzalbumit. Röyhkä on liian ruokkoamaton ja särmikäs instituutioksi, mutta silti hänessä on aimo annos populistia, joka estää häntä ajautumasta liian kauas tekotaiteellisuuden ulapalle.

Kaiken tämän valossa ja tulevia, painavampia projekteja odotellessa Aamuöiseen sateeseen tuntuu vain eräänlaiselta kirjanmerkiltä, hyvin miellyttävältä välipalalta, josta ei löydä kummempaa merkitystä.