Kimmo K. Koskisen mukaan ”maailman monipuolisin laulaja” Mike Patton ”onnistuu myös vintage-italoiskelmän parissa”. Pitkään odotetulla Mondo Cane -albumilla ”renessanssineron osaaminen pääsee upeasti esille miellyttävän omaksuttavassa muodossa”. Lopputuloksena täydet viisi tähteä ansaitseva albumi.
Mike Patton: Mondo Cane
Ipecac
Mike Patton on hämmästyttävän omaehtoinen, taitava ja tyylikäs rock-laulaja. Esi-nu-metalia ja vaihtoehtorockia sekoittaneen Faith No Moren solistina tunnetun Pattonin eklektiseen katalogiin kuuluu ties mitä: avant-grindcorea, iskevää alternativemetallia, lounge-hopia, poppia, leffamusiikkia, hämmentäviä äänikokeiluja…
Uransa Patton aloitti funkmetallista kuolometalliin ja poppiin nerokkaan kokeellisesti loikkineen Mr. Bunglen keulilla. Nyt hän häärää 50–60-lukulaisen italoiskelmän parissa. Lopputulos on huikaiseva. Taustalla esiintyy on monikymmenpäinen orkesteri, ja mitä ällistyttävintä, levy on tiettävästi koostettu sarjasta live-esiintymisiä. Studiossa on ollut melkoisia velhoja, sillä albumi kuulostaa upealta.
Lopputulos on sikäli retrohenkinen, että rikkailta kuulostavat sovitukset nojaavat big bandin jatsahtavaan soittoon. Moni voisi erehtyä pitämään levyä aitona entisaikojen julkaisuna, ellei sointi olisi viiden vuosikymmenen takaiseksi paikoin liian erikoinen ja Pattonin laulu vähän turhan riehakasta.
Nämä seikat tosin saattaisivat jäädä autuaasti huomiotta, mikäli esittäjän taustaa ei tuntisi.
Upeista kappaleista ja mahtavasta yleissoinnista huolimatta itse maestro on kuitenkin se, joka levyllä loistaa suvereenina keskipisteenä. Kokonaan italiaksi – Ennio Morriconen Deep Downin muutamat engalnninkieliset sanat jääkööt huomiotta – laulettu materiaali on uskottavaa.
Patton kunnioittaa perinteitä, mutta miehen ulosannista kuulee silti kokeellisen äänijänneseikkailijan kuumotuksen. Suurimmaksi osaksi laulu pysyy tyylikkään pehmoisena ja asiallisena, ehkä Urlo Negron a-osan karjumista lukuun ottamatta.
Mondo Cane on alusta loppuun tyylikäs ja salakavalassa kieroudessaan kiehtova. Pattonilta on lupa odottaa mitä vain, mutta nyt kokeellisuus, samettinen suureellisuus ja hienot kappaleet kulminoituvat äärimmäisen hienoksi kokonaisuudeksi. Siinä renessanssineron osaaminen pääsee upeasti esille miellyttävän helposti omaksuttavassa muodossa.
Teksti: Kimmo K. Koskinen, kuva: Jay Blakesberg
Arvio on julkaistu Rumbassa 7/10.