Pisto omaan sydämeen – arviossa Father John Mistyn Pure Comedy

Oskari Onninen kirjoittaa, että Father John Misty on tehnyt seuraavan Suuren Amerikkalaisen Levyn. Tai paremminkin ”Suuren Amerikkalaisen Levyn”.

07.04.2017
Father John Misty - Pure Comedy
Bella Union
8,8 / 10

Aavemaista kyllä, Wilcon Yankee Hotel Foxtrotin piti alkujaan ilmestyä 11. syyskuuta 2001. Levy-yhtiöriitojen vuoksi julkaisu venyi seuraavaan vuoteen, jolloin se oli jo kantensa kahta tornitaloa myöten levy WTC-iskujen jälkeisistä Yhdysvalloista. Modernin maailman ja sen hajoavan kommunikaation aiheuttamaa melankoliaa, jota säestetään valkoisimman amerikkalaismusiikin perinteellä folkista pehmorockiin.

Vuonna 2017 Father John Misty on tehnyt seuraavan Suuren Amerikkalaisen Levyn. Tai paremminkin ”Suuren Amerikkalaisen Levyn”. Pure Comedy on täyden cd:llisen mittainen, sen keskellä on 13-minuuttinen säkeistöfolk-eepos, lopussa vielä toinen liki kymmenminuuttinen päälle, ja tyylilaji sama elektronisen äänisutun täyttämä metakantri kuin Wilcollakin.

Kolme päivää Donald Trumpin muslimeille julistaman maahantulokiellon jälkeen Father John Misty julkisti Two Wildly Different Perspectives -balladin, joka kuvasi hyvin kirjaimellisesti yhdysvaltalaisen politiikan polarisoitumista. Mutta pelko pois. Pure Comedy on kokonaisuutena paljon tätä nokkelampi ja hauskempi myös poliittisimmillaan.

Father John Mistyn edellinen levy I Love You, Honeybear (2015) oli pahansuopailua rakkauslauluille. Levyn keskellä kuultu Bored in the USA nälvi jenkkejä aikana, jolloin heidän ongelmansa olivat vielä niin vähäisiä, että niistä tuli vitsin­aihe jo sinänsä.

Pure Comedy on nimeään myöten kuin vastine Slavoj Žižekin kirjannimelle ja lentävälle lauseelle, jonka mukaan maailmanhistoria toistaa itseään ensin tragediana ja sitten farssina. Ero muuhun Trumpin-jälkeisyyteen on se, että Father John Misty näkee jo ympärillään farssin, kun muut vielä kauhistelevat tragediaa.

Levyn aloittava, Divine Comedyn ja Randy Newmanin mieleen tuova nimikappale piirtää koko kuvan kerralla. Maailmaan nyt on väistämätöntä suhtautua ironis-nihilististen lasien läpi, sillä sukupuolet, poliitikot ja heidän äänestäjänsä, naisvihaisten epileptikkojen luomat uskonnot, kaikki ovat liian järjetöntä ihmisen sietokyvylle. Mutta kun siitä raaputtaa ironian pois, ei paljastu tyhjyyttä vaan ymmärrys.

Jo Pure Comedyn lopputulema on, että tässä nyt ollaan, kaikki on paskaa, mutta what can you do: kaikki me ollaan samaa satunnaisainetta pimeydessä, eikä meillä ole ketään muuta kuin toisemme. Ja sama juttu päätöskappaleessa In Twenty Years or So. Se povaa samassa Lars von Trierin Melancholian hengessä, että kammottava koe nimeltä ihmisyys kokee ehkä parissakymmenessä vuodessa väkivaltaisen loppunsa, mutta kun juuri sinä olet siinä ja tarjoilija tuo jo toisen kierroksen viiniä, kaikki on hyvin ja pelko turhaa.

Koko levyn kantava tyylilaji on tällainen kyyninen humanismi. Tatuointikelpoisen hienosti nimetyn Total Entertainment Foreverin ja Pulpin This Is Hardcore -levyn draamaa muistuttavan Things It Would Have Been Helpful to Know Before the Revolutionin digitaalisen ja viihteen satirisointi tuo mieleen David Foster Wallacen, yleinen liioiteltu kyynisyys taas Thomas Bernhardin. Molemmat mieskirjailijoita, joita namedroppailulla älykköyteen pyrkivät kanssamiehet fanittavat vain, jotta Father John Misty voi itseironisoida konseptin Ballad of a Dying Man -kappaleessa, jonka kertoja pohtii kuolinvuoteellaan, että kuka nyt kritisoi maailmaa nokkelasti, kun hänestä aika jättää.

Se on Father John Mistyn nerokkuuden tiivistävä piikki suoraan hänen omaan sydämeensä. Joshua Tillmanin alter ego on juuri se itserakas mies-auteur, joita hän pilkkaa. Ja tuskin minkään toisen levyn edessä me Father John Mistyn fanitkaan olemme tunteneet samanlaisia pistoja mukakylmissä, mutta silti aika herkissä sydämissämme.

Lisää luettavaa