Sisältäni Phil Collinsin löysin – arviossa Mew

"70-minuuttisen minioopperan sijaan Visualsin teema on alistuminen popsanavaraston ehdoille sekä pöydän puhdistaminen ylimääräisestä krääsästä", kirjoittaa Joni Kling Mew'n uudesta albumista.

Mew
Visuals
Pias
7,9

Viimeiset kymmenen vuotta eivät ole olleet armollisia indielle. Kun kitaravetoinen rock viimeisen buuminsa jälkeen on joutunut jälleen vetäytymään markkina-arvoltaan olemattomaan autotallimarginaaliin, on koko genre kunnianhimoisempien projektien osalta jäämässä historiankirjoituksessa pelkän Radiohead-otsikon alle.

Vuosituhannen alussa breikanneille yhtyeille selviytymisstrategia on ollut kasvattaa itsensä ravintoketjussa dinosaurusten mittakaavaan sellaisilta kuulostamatta. Mikäli ei tahdo päätyä Coldplayksi – silkalla omalla kokoluokallaan pelaavaksi ja volyymiinsa luottavaksi poikkeamaksi – on profiloiduttava The Nationalin ja The War on Drugsin kaltaisiksi kertaustyyliautomaateiksi. Americana-romantiikka ja postpunk kierrätetään vielä kerran valmiina pakettina laatutietoiselle pikkuvanhalle yleisölle.

Epätodennäköisemmän reitin areenakastiin valitsi viime vuosikymmenen puolivälissä ainakin kaksi yhtyettä. Muse ja Mew todistivat, että salit oli mahdollista vetää täyteen epäseksikkäimmällä kuviteltavissa olevalla genrevaltauksella. Nämä kaksi ovat pitkälti vastuussa The Mars Voltan kaltaisia erikoismieskollegoita kevyemmän progressiivisen rockin revivalismista.

Vielä Frengersin (2003) aikaan kangaskassi-indienuorisolle tarttumapinnan tarjonnut ja samalla mittavan määrän suomalaistakin kitarapoppia inspiroinut Mew on viimeisimpien albumiensa myötä pyrkinyt kasvamaan kompleksisuudessaan melkein sietämättömän suureelliseen ilmaisuun.

Mittakaavan kaventaminen on Visualsin tärkein linjaveto. Kyseessä on ensimmäinen Mew’n levy vuosiin, joka ei kuulosta täyteen ahdetulta tai liikaa omaan tärkeyteensä nojaavalta. Lähtökohta on tervetullut, mutta ei yllättävä. Kevytprogeaan Sigur Rósin myyttiorientoituneen postrockin suuntaan hivuttanut Mew ei onneksi ole koskaan pyrkinytkään hakemaan ääneensä teknisesti suuntautuneen metalliprogen raskautta tai tarkoituksellista vaikeutta.

Maailmojensyleilyvaiheen The Flaming Lips ja Mercury Revin nykytuotanto ovat Mew’n uutta soundia lähempänä. Avauskappale Nothingness and No Regrets tai Carry Me to Safetyn ylellinen dreampop kuulostavat hämäävän paljon amerikanserkuiltaan: yhtyeiltä, jotka ovat palanneet perinteisten popkappaleiden kaavaan ymmärrettyään entistä ylevämpien spektaakkelien muuttuvan lopulta mahdottomaksi. Zanzibar ja 85 Videos näyttävät, kuinka pariminuuttiseen biisiin ei tarvitse ahtaa kokonaista sävellyssarjaa.

70-minuuttisen minioopperan sijaan Visualsin teema on alistuminen popsanavaraston ehdoille sekä pöydän puhdistaminen ylimääräisestä krääsästä. And the Glass Handed Kites -albumin (2005) jälkeen Mew ei ole julkaissut yhtä vaivatta etenevää levyä.

Se ei tarkoita, että Visuals olisi yhtä innovatiivinen tai mielenkiintoinen laulukokoelma. Lähinnä se on soft rock -ekskursio, jonka puitteissa bändillä on viimein tilaa hieman hengittää. Se saa toivomaan, että vähäisesti käsitelty ja ehkä syystäkin vieroksuttu 2000-luvun uusproge on tullut taitekohtaan ja löytänyt sisäisen Phil Collinsinsa.