Vaivattoman sanankäytön juhlaa.
Sodankyläläinen Stepa räppää kuin ei olisi Amerikasta koskaan kuullutkaan, mutta hallitsee kaikki genrensä maneerit. Samalla hän osaa myös välttää niistä kliseisimmät. Kirosanat ja anglismit ovat luontevia.
Rytmit rullaavat, eikä pakotettuja riimejä tahdo levyltä löytää lainkaan. Mitään totuttuja säännöstöjä ei kuitenkaan noudatella, vaan sanavirran reitti lyödään läpi siitä mistä kulloinkin parhaalta tuntuu.
Stepa ei tarinoi vaan sylkee. Hän kuulostaa siltä kuin puhuisi niitä näitä tietämättä äänittämisestä mitään. Levyn loppupuolella hän tosin hetkeksi vakavoituessaan myöntää, että ”mitä sydämeni haluu / sitä ei kynäni tajuu / mut koitan olla rehellinen / tavusta tavuun”.
Aksimin tuottamaan slaavilaisen kaihoisaan, kertaalleen aiemminkin julkaistuun taustaan lasketeltu herkeämätön Viimeiset dollarit nousee yhdeksi levyn kohokohdista.
Stepan debyyttialbumi ei varmasti ole paras suomalainen raplevy, eikä luultavasti jää herran omassakaan tuotannossa parhaaksi esimerkiksi, mutta se on monella saralla lajinsa ensimmäinen meikäläisissä oloissa. Sen yleinen tunnelma on niin välittömän aito ja samaan aikaan laadukas, ettei vertailukohtaa tahdo löytyä. Levyn kuunteleminen on varmasti monelle kiusallista samaan tapaan kuin Too Shortin ja The Notorious B.I.G.:n mestariteosten kohdalla.
Oikeastaan yksikään biisi ei kuulosta täysin valmiilta, puhumattakaan niiden esittäjästä artistina, mutta juuri siksi käsissä on täysin ainutlaatuinen tekele. Taustalla vaikuttavat konkarit Hannibalista ja Sopasta Aksimiin ja Ilari Autioon ovat malttaneet jättää nuoren sankarin kuulostamaan itseltään.
Stepa ei esitä taiteilijaa, tiedemiestä eikä korrektia kosmopoliittia. Toisaalta jopa – tai varsinkin – Naiset-raidalla kuullut hölmöydet paljastavat nuoren miehen sanankäytön taidon ja sen myötä rehdin nokkeluuden, jollaista on harvoin totuttu suomiraplevyillä kuulemaan. Setti on läskii niinku Nalle Puh.