Joni Kling tarkisti Charli XCX:n Sucker-albumin ja kirjoitti aiheesta pitkän arvion. Mietelmän aiheena on muun muassa se, kärsiikö uuden ajan poptähti ”paljon porua ja vähän villoja” -ilmiöstä.
www.facebook.com/charlixcxmusic
Charli XCX
Sucker
(Atlantic)
Arvosana: 6,1
Listapopin ravistelijana tunnetun Charli XCX:n loputtomasti viivytetty albumi ei täysin vastaa tekijänsä ärhäkkää asennetta hittinormeja kohtaan.
Vuonna 2012 ihmeteltiin, kuinka I Love It – ruotsalaisen Icona Popin kappale, jossa oli enemmän menneen electroclashin purevuutta kuin 2010-luvun popmuottia – oli ilmestynyt kansainväliseen listakärkeen. Kappaleen taustalla oli 1992 syntynyt, aiemmin MySpacessa musiikkia julkaissut Charlotte ”Charli XCX” Aitchison, joskin biisin säveltäjän sijaan huomio luonnollisesti kiinnittyi tukholmalaisduon muotikuviin.
Seuraavana vuonna ilmestynyt sooloalbumi True Romance sai hyvin niukasti huomiota jääden pahasti muiden vuoden 2013 avainlevyjen varjoon. Se ei yltänyt kunnianhimossa aivan Lorden Pure Heroinen eikä šokkiarvossa Miley Cyrusin Bangerzin tasolle. Vuoden päätteeksi kuultiin vielä eloisa SuperLove-single, joka koki saman vaitonaisen vastaanoton.
SuperLove oli ensimmäinen askel Charli XCX:n amerikkalaistumisessa ja selvä myönnytys sen memeettisen pop-parodian suuntaan, jonka Cyrus vei Bangerzin myötä huippuunsa ja jolle sekä Cyrus että kollega Sky Ferreira tekevät promootiotyötä jo pelkällä maanisella Instagram-läsnäolollaan.
Charli XCX:n tiivis yhteys kahteen edellä mainittuun ei tule yllätyksenä, ja yhtä hyvin joukon jatkeeksi sopivat muilla musiikillisilla kentillä operoivat friikkipoppari Ariel Pink ja meemiräppäri Kreayshawn. Pinkin tunnistettavaa käsialaa on Suckerin kappale London Queen.
Näille ”uutta outoa länsirannikkoa” edustaville artisteille tähtistatuksella leikittely, pseudokaupallinen ote ja internet-estetiikka ovat tunnusomaisia. Suodattamaton some-läsnäolo ja vahva itsekontrolli omaan musiikkiin ja julkisuuskuvaan antavatkin odottaa enemmän muusikoilta, joita ennen olisi kutsuttu suoraviivaisesti vain poppareiksi.
Tällaiseksi uuden sukupolven tähdeksi Charli XCX aateloitui viimein keväällä 2014, kun Iggy Azalean kanssa levytetty Fancy todisti hänen kykynsä listamusiikin kliseiden uudelleenohjelmointiin. Perässä seurasi lisää täydellisiä sinkkuja Boom Clapin ja Doing Itin muodossa.
Tätä taustaa vasten joutuu myöntämään, ettei Sucker ole niin hyvin toteutettu levy kuin olisi voinut odottaa. Paikoitellen se sortuu True Romance -debyytin virheisiin: junnaavuuteen ja puolivalmiisiin kappaleisiin.
Toimiva keskipiste on sen hiteissä – miksi ei, sillä Sucker on juuri Charli XCX:n ”popalbumi” ja luultavasti vain yksi välivaihe roolipelissä – mutta on vaikeaa erottaa missä, hittihakuisuuden ja itsetarkoituksellisen pelkistämisen ero kulkee.
Charlin visio popista on punkahtava ja kuriton, mutta lopulta tasapaksu. Siinä on yllättävän paljon yhtäläisyyksiä 1970-luvun glamrockin kanssa: kerrostalon kokoisia biittejä, sloganeja bilettämisestä ja seksistä sekä niukasti musiikillista etenemistä mihinkään suuntaan.
Energisyydestään huolimatta jo Icona Popin I Love It kärsi aikoinaan näistä samoista puutteista: se tuntui lähijunalta, joka ajoi keskinopeudella seinään ja pysähtyi siihen. Suckerin perusteella vaikuttaa, ettei Charli XCX vieläkään pysty tuottamaan hittikaavaan tarpeeksi vaihtelua kokonaisen albumin tarpeisiin.
Jos nykyisessä listapopissa tapahtuukin pitkästä aikaa jotain kiinnostavaa ja normista poikkeavaa, täytyisi myös materiaalin pystyä vastaamaan tekijöidensä maneereja hätkähdyttävyydessä.
Joni Kling