”Triviumin kosto on vain uhittelua. Vengeance Fallsilta löytyy ihan hienosti rullaavaa vääntöä, mutta yhtye tuntuu pelaavan häpeilemättä varman päälle”, kirjoittaa Juha Wakonen arviossaan.
Teksti: Juha Wakonen
Trivium: Vengeance Falls
Roadrunner
Kuumaa ilmaa ja muutama riffi.
Triviumin kosto on vain uhittelua. Vengeance Fallsilta löytyy ihan hienosti rullaavaa vääntöä, mutta yhtye tuntuu pelaavan häpeilemättä varman päälle. Aiempien levyjen tarttuvimmista riffeistä on tislattu uutta laukkaa, joka polkaisee parin raskaamman kertosäkeen jälkeen viimeisetkin thrash-vaikutteet syvälle suohon.
Biisit ripustetaan lähes identtisesti tarttuvan melodian varaan tavalla, joka tuo enemmänkin mieleen popin kuin raskaan metallin. Matt Heafy keskittyy muutamaa lyhyttä rykäisyä lukuun ottamatta laulamaan puhtaasti. Rässipoljento ei toki ole mikään itseisarvo, mutta Triviumin tapauksessa en voi välttyä ajatukselta, että vauhtia on hidastettu vastaamaan laventuneen yleisön makua. At the End of This War väläyttää esiin sitä polveilevampaa Triviumia, mutta tunnelmasta ei saada enää uudelleen kiinni.
Levy todistaa kipeästi siitä, etteivät tarttuvuus ja tekninen taituruus aina riitä. Siltä uupuu tyystin sisältö, ja parhaat riffitkin Trivium on käynyt lainaamassa omista vanhoista julkaisuistaan.
Arvio on julkaistu Rumbassa 11/13.