Yksi vuoden yllättävimpiä keikkauutisia oli tieto R. Stevie Mooren saapumisesta Helsingin Kuudennelle linjalle 23.5.
Ai kenen? Niinpä – kuudellekaan vuosikymmenelle levittyvä ura ei aina ole tunnettuuden tae. Ja vaikka lyhenne RSM tuttu olisikin, on mies monogrammin takana fanaattisimmillekin seuraajilleen loputon mysteeri.
teksti: Jarkko Immonen
Yleisesti Mooresta tiedetään suurin piirtein seuraavat faktat: 1950–60-lukujen legendaarisen sessiomuusikkokollektiivin, Nashville A-Teamin basistin Bob Mooren poika. Aloittanut uransa 1960-luvulla. Kotiäänittämisen pioneeri, joka on julkaissut pääasiassa omatoimisesti yli neljäsataa levyä. Esiintyy usein vaaleanpunaisessa pyjamassa. Tekee myös itse videoita kappaleistaan:
Mutta kuka tämä mies oikein on?
Robert Steven Moore syntyi Nashvillessa 1952. Isäänsä lapsena ihailleelle pojalle musiikki oli uravalintana aina selviö. Teini-iässä hän kokeili siipiään basisti-isänsä seuraajana, mutta omissa ajatuksissaan viihtyvän pojan mielenkiinto kääntyi muualle jo kättelyssä.
”Kasvuympäristöni koostui lähinnä epähaastavasta kantrimusiikista ja hiljaisesta kotielämästä, vaikka elettiin kokeilevan poprockin alkuräjähdyksen aikaa”, hän sanoo nyt.
”Olin pätevä basisti siinä cowboy-musakuviossa, mutta minua kiinnosti enemmän luovuuteni rajojen etsiminen ja haastaminen. Ei tälle [oman musiikin] tielle lähteminen oikeastaan ollut minulle edes mikään valinta. 1970-luvun puolivälissä päässäni sitten naksahti lopullisesti ja muutin Nashvillesta New York Cityyn”.
Moore oli ensimmäisiä todellisia tee-se-itse-miehiä äänitetyn musiikin saralla. Hän aloitti oman musiikkinsa tallentamisen kotioloissa kuusikymmentäluvulla suunnilleen heti kun se oli teknisesti ja taloudellisesti mahdollista, eikä ole sen jälkeen katsonut taakseen.
Tyylillisesti hänen musiikkinsa tuntuu loputtomista sivupoluista ja harharetkistä huolimatta aina palaavan yhtäältä melodiseen ja koukkujen täyttämään 1970-luvun voimapoppiin ja southern rockiin, toisaalta avantgardistiseen epämusiikkiin. Tuotannosta löytyy kuitenkin kokeiluja esimerkiksi hiphopin, reggaen, punkrockin, heavyn ja hard rockin aloilla.
Omien laskujensa mukaan Moore on julkaissut reilut neljäsataa levyä, ja edelleen tulee pari pitkäsoittoa vuodessa. Jonkinlaisen käsityksen tuotannon laajuudesta saa tutustumalla Mooren omaan Bandcamp-sivuun, jonne hän on ladannut valikoiman omia levyjään. Sivulla on tällä hetkellä kuunneltavana noin 260 pitkäsoittoa.
Tuotantoon tutustuminen on kätevintä aloittaa best of -kokoelmista (Lo Fi High Fives, Everything You Always Wanted To Know About R. Stevie Moore But Were Afraid To Ask) tai Mooren ”studioalbumeista” kuten Swing and a Miss, Delicate Tension, Clack! tai Phonography. Niille on kerätty Mooren tuotannon musiikillisesti vahvempaa laitaa, eikä kaikenlainen toismaailmainen häröily valtaa tilaa yhtä paljon kuin monilla hänen kotialbumeillaan.
(Lainausmerkit siksi, että vaikka nämä ovat ulkopuolisten levy-yhtiöiden albumeina julkaisemia teoksia, ovat ne pääasiassa studiossa uudelleenäänitettyjä kokoelmia Mooren kotiäänityksistä, ja lähes poikkeuksetta jonkun muun kuin taiteilijan itsensä ideoimia julkaisuja.)
Mooren kansainvälinen tuntemattomuus ei ole silkkaa sattumaa tai huonoa onnea. Äärimmäisen tuotteliaisuuden lisäksi DIY-veteraanin artistiuden leimallisimpia piirteitä ovat sekä suosion että minkäänlaisen näppärän kategorisoinnin krooninen vältteleminen. Ensin mainittua ilmentää hyvin parin vuoden takainen julkisuuspiikki ja Mooren sitä seurannut reagointi.
Pitkäaikaisen fanin ja niin ikään eksentrisyydestään tunnetun Ariel Pinkin ilmoitus yhteislevystä Mooren kanssa nousi otsikoihin, poiki Moorelle kansijutun Wire-lehdessä ja yhteinen maailmankiertuekin oli suunnitteilla – joka kuitenkin suurelta osin kariutui levyn tullessa ulos.
Syitä oli mediassa pyörineiden puheiden perusteella kaksi: ensinnäkin levy oli tolkuttoman pitkä (yli 60 kappaletta ja noin kaksi ja puoli tuntia) ja suurelta osin sekava sikermä mihinkään liittymättömiä puheenpätkiä, katujen ääniä ja muita tarkkaamon roskakorilta kuulostavia suhinoita ja piipahteluja. Toiseksi levyn kieltämättä hirveä nimi, Ku Klux Glam, sai monet takajaloilleen ja takasi viimeistään, ettei mikään levyn tiimoille suunniteltu toiminta tulisi sujumaan ilman vaikeuksia ja ylimääräistä mielipahaa leikkiin lähteneiden yhtiöiden ja muiden toimijoiden puolelta.
Yritän kysyä asiasta, mutta Moore sivuuttaa aiheen reagoimatta mitenkään.
Mitä enemmän leppoisan partasuun kanssa keskustelen, vahvistuu käsitykseni siitä, että Mooren outoudessa on jotain itsetietoista. Häntä verrataan tavan takaa Wesley Willisin ja Daniel Johnstonin kaltaisiin outsider-artisteihin, mutta mielestäni vertaus ei tee oikeutta kummallekaan osapuolelle.
Siinä missä Willisin ja Johnstonin erityislaatuisuuden taustalla on tiettävästi todellisia mielenterveydellisiä diagnooseja, vaikuttaa Moore eksentrisyydestään huolimatta ennen kaikkea nauttivan ihmisten hämmentämisestä. Ei hänkään varmasti tiun tavallisin muna ole, mutta hänen taiteessaan on mielestäni ratkaisevassa määrin paljain aistein havaittavaa itsetietoista huumoria.
Tämä puoli tuntuu kuitenkin Mooresta puhuttaessa jäävän usein huomaamatta tai huomiotta, kenties taiteilijan toismaailmaisen olemuksen vuoksi. Omituinen oman tien kulkija? Ehdottomasti. Hullu? Tuskin.
Esitellessäni ajatuksen hänelle on kummallinen ja lyhyt vastaus itsessään kuin kuin vahvistus analyysille – tai sitten ei, mene ja tiedä:
”Tuohan on nerokasta! Ei enää puheluita, kiitos.”
Koitan saada otetta Mooresta tiedustelemalla hänen musiikinkuuntelustaan: mitkä artistit tai levyt ovat hänen ikisuosikkejaan, mistä hän on mahdollisesti lähiaikoina innostunut. Vastaus on taas niin kierteinen, ettei oikeastaan tiedä, mitä siitä pitäisi tulkita.
”Musiikki on tsunami: pidän raivokkaasti liian monesta genrestä mainitakseni niistä yhtäkään, eikä minulla ole mitään suosikkeja. En muista mitä olen viime aikoina kuunnellut, sillä kaikki maailman levyt soivat yhtä aikaa päässäni. Palaan aina kaikkeen. Cheap Trickin In Color -albumi, Matching Molen levy Matching Moles’ Little Red Record ja MF Doom.”
Pienen kurkistuksen Mooren ajatusmaailmaan saa kuitenkin tutkimalla hänen työtapojaan. Aiemmissa haastatteluissa hän on kertonut säveltävänsä usein itse keksimällään ”tyhjän paperin metodilla”. Kun pyydän häntä kertomaan asiasta, hän innostuu ensimmäisen kerran keskustelumme aikana.
”Ah aivan! Mainio kysymys. Se [metodi] kiinnostaa minua suunnattomasti. Se on kuin matemaattinen peli, joka jatkuvasti hämmentää ja innostaa pelaajaansa. Ensin kirjoitetaan tyhjälle paperille sattumanvaraisia sointuvaihdoksia ilman tiettyä musiikillista suuntaa, ikään kuin palapeliä kooten. Ei lauleta melodiaa, ei ajatella soittimia – pelkkiä kirjaimia ja numeroita. Jaetaan saatu tulos perinteisiin paloihin: säkeistö – kertosäe – bridge. Otetaan kitara käteen tai istutaan pianon ääreen ja aletaan soittaa – jotenkin kappale alkaa kirjoittaa itseään!” Moore sanoo.
”Se toimii joka kerta! Tämä työtapa auttaa poistamaan kirjoittamiseen tavallisesti liittyvät estot, kuten tyhjän paperin kammon tai ylitsepursuavan epäonnistumisen pelon. Kaikki käy. Kaikki menee.”
Kuulostaa miten erikoiselta tahansa, yksi asia on kiistämätön. Moorella on pistämätön pop-koukkujen ja melodioiden taju. Tämä ehkä onkin jossain mielessä hänen hämmennystä aiheuttavin piirteensä – pinkissä pyjamassa messuava, paperille numeroita piirtelemällä biisinsä tekevä parrakas pappa olisi helpompi sulattaa ja kategorisoida ”siunattu hullu” -laatikkoon, jos musiikki olisi silkkaa atonaalista pierahtelua ja pölynimurien hurinaa.
Mutta hänen tunnetuimmat kappaleensa, kuten Chantilly Lace, Cool Daddy-O tai Why Should I love You? eivät punaisen purukumin tahrimassa hypertarttuvuudessaan yksinkertaisesti sovi yhteen Mooren habituksen kanssa. Sellaisia kappaleita tekevät ja esittävät seksinnälkäiset voimapop-nuoret, eivät seitsemänkymppiset entiset kantribasistit.
Kysyn vielä lopuksi, mitä artisti odottaa tulevalta Euroopan-kiertueelta – edellisestä kun on aikaa ilmeisesti jo useampi vuosikymmen.
”Ei minulle koskaan ole odotuksia, toiveita kyllä. Toivon kehitystä ja eteenpäin menemistä, isompia saleja, isompia yleisöjä, enemmän rahoitusta. Ja ylimääräistä vessapaperia.”
R. Stevie Moore (US) ja J. Tolvi Kuudennella linjalla Helsingissä pe 23.5., ennakkomyynti Tiketissä.