Suomalaisen dj-skenen uranuurtajiin lukeutuva Roberto Rodriguez alkoi tehdä musiikkia, kun hän kesälomamatkallaan 1987 löysi acid housea esitelleen kokoelman. Sitä hän kuunteli walkmanillaan koko kaksiviikkoisen Mallorcan-loman ajan. Vuonna 2012 hän julkaisi debyyttialbuminsa Dawn. Aina ei tarvitse konemusiikissakaan olla kiire.

Teksti: Anton Vanha-Majamaa, kuva: Roberto Rodriguez

Yllä mainitun kaltainen startti ja sitä seurannut 25 vuoden mittainen kypsyttely saattoivat olla asioita, joita vaadittiin Dawnin kaltaisen esikoislevyn julkaisemiseen. Rodriguez ehti elää sen vaiheen, jossa 10 kertaa kuuden sentin kokoinen muovinkappale määritti sen, mitä musiikkia oli koko matkan ajan kuunneltava. Ei Spotifya läppärillä, ei Soundcloud-appia puhelimessa, ei iTunesia tuhannen levyn katalogilla.

Konemusiikissa on hirveästi albumeja, jotka ovat vain kokoelma biisejä. Sellainen ei mielestäni voi toimia kokonaisuutena hirveän hyvin.

Yhteen levyyn ehti tutustua kunnolla – ja oli pakkokin tutustua. On leimaavaa, että Rodriguez päätti julkaista pitkäsoiton juuri nyt, kun albumin merkitys konemusiikissa on kenties kaikkein alhaisimmillaan. Digi-dj-kaupat ja iTunesin kaltaiset palvelut myyvät yksittäisiä kappaleita, eikä esimerkiksi tiskijukilla riitä kiinnostusta kokonaisiin levyihin.

”Eivät dj:t mieti kokonaisuuksia, vaan valitsevat vain toimivimmat biisit”, Rodriguez toteaa aurinkoisella terassilla istuessaan.

”Sen takia halusin tehdä albumin, jota voi kuunnella kotona, autossa tai missä lie – mieluiten alusta loppuun. Konemusiikissa on hirveästi albumeja, jotka ovat vain kokoelma biisejä. Sellainen ei mielestäni voi toimia kokonaisuutena hirveän hyvin, enkä ainakaan itse jaksa kuunnella kymmentä housebiisiä putkeen, en sitten millään.”

Ajatus Dawnista syntyi Rodriguezin mukaan kolmisen vuotta sitten. Hän oli julkaissut Track’n'Field -bändinimellä massiivisen Marathon-tupla-albumin vuonna 2006 yhdessä Jukka Kaartisen kanssa. Vaikka vuodesta 1995 lähtien musiikkia Rodriguezin kanssa tehnyt Kaartinen nimeää Track’n'Fieldin suosikikseen kaikista yhteisistä projekteista, oli Marathonin julkaiseminen nimensä mukaisesti aikamoinen ponnistus.

”Olihan siinä kaikenlaista”, Kaartinen muistelee.

”Bändin nimi vaihtui kertaalleen, levy-yhtiöt vaihtuivat. Kyllähän se oli pitkä projekti, joka söi paljon aikaa ja energiaa.”

Marathonin jälkeen molemmat kaipasivat happea, ja Rodriguez panosti muutaman vuoden ajan tanssittavampaan, ”dj-ystävälliseen” materiaaliin. Marathonin kaltaiseen mammuttiprojektiin ei riittänyt voimia.

Kolmisen vuoden päästä alkoi kuitenkin löytyä uutta intoa tehdä materiaalia, jossa olisi enemmän musikaalisuutta ja tarinaa. Rodriguez kaipasi jotain muuta kuin kymmenen kappaleen verran pelkkää biittiä. Kaksi vuotta sitten valmistuivat ensimmäiset kappaleet. Ajatus oli tehdä 8–9 biisiä kattava, noin 50-minuuttinen kokonaisuus.

Lopputulos on kuitenkin 76 minuutin ja 14 kappaleen (bonusbiiseineen 100 minuutin ja 18 kappaleen) mittainen ääniraita niille lauantaiaamuille, kun tullaan bileistä kotiin, aurinko on jo noussut, viimeiset Heinekenit korkattu ja päivä on lähdössä uuteen nousuun. Äänimaailmassa on paljon sellaista pehmeän baleaarista diskonytkettä, joka tuntuu hämmästyttävän tuoreelta vuonna 2012.

Rodriguez itse puhuu albumista ylpeyttä äänessään, eikä syyttä. Hänen oma lempikappaleensa albumilla on juuri nyt Tell Me, jolla laulaa eteläafrikkalainen Kholi. Yksi levyn lukuisista vierailijoista päätyi mukaan yllättäen.

”Olin viime kesänä saanut kappaleen valmiiksi ja laulanut itse kaikki taustat siihen”, Rodriguez muistelee.

Olin 12-vuotias, ja kotoa löytyi samplerin ominaisuudella varustettu Amiga 500 -kotitietokone. Sillä aloitin tekemisen, ja samalla tiellä olen yhä.

”Kholin manageri sattui soittamaan ja ilmoitti yleisluontoisesti, että he haluaisivat tehdä yhteistyötä. Lähetin kaikki demoni heille, joista Kholi valitsi tuon biisin. Hienoa että valitsi, koska siitä tuli erittäin hauska hyvän tuulen biisi. Se toimii aina.”

Nykyisen tyylinsä Rodriguez näkee melko samanlaisena kuin sen, millä hän aikanaan aloitti. Kaartinenkin toteaa, että uudesta Rodriguez-biisistä tunnistaa aina tekijänsä kädenjäljen. Rodriguez on ehtinyt kuitenkin käydä ajan mittaan läpi kaikki elektronisen musiikin alagenret lähtien jo siitä vuoden 1987 kesästä.

”Olin 12-vuotias, ja kotoa sattui löytymään samplerin ominaisuudella varustettu Amiga 500 -kotitietokone. Sillä aloin tekemään, ja samalla tiellä olen yhä”, Rodriguez muistelee.

Kaiken takana oli se yksi c-kasetti:

”Acid housessa viehätti sen anarkistisuus. Se oli niin siistiä kamaa, että kuvittelin pystyväni heti alkamaan tehdä samanlaista. Siinä ei tuntunut olevan sellaisia sääntöjä, mitä perinteisessä soulissa tai diskossa oli. Se oli energistä, toimivaa, hyvää meteliä.”

Lähtökohdat muistuttavat sitä tapaa, jolla modernit bassomusiikin supertähdet ovat nousseet maailmankartalle. Mutta vaikka viime vuosien aviciit ja skrillexit ovatkin toteuttaneet unelmansa hetkessä, ovat he Rodriguezin mukaan poikkeuksia.

”Paljon realistisempaa on ajatella, että tässä saattaa mennä 10 vuotta, ennen kuin pääsen tiettyyn statukseen”, Rodriguez toteaa.

”Ei ole olemassa oikotietä. Paitsi näillä edellä mainituilla hannuhanhilla.”

Oman uransa muusikko käynnisti hitaasti. Rodriguez on aina uskonut siihen, että jos nousee nopeasti myös putoaa nopeasti.

”En ole pitänyt turhaa kiirettä enkä ole huorannut – siis lähtenyt tekemään juttuja, jotka eivät tunnu omilta. Kestävä ura vaatii kärsivällisyyttä: jos tekee vain omaa juttuaan, ovet alkavat kyllä ajan myötä aueta.”

Perimmäisin viesti on lohdullinen, vaikka sen uskominen voikin tuntua vaikealta:

”Hyvällä musiikilla pärjää aina.”

Mitä on siis seuraavaksi luvassa? Keikkailua ainakin. Kesän kohokohdiksi Rodriguez mainitsee Flow’n keikan, visiitin Meksikossa sekä tulevan Aasian-kiertueen. Track’n'Fieldin jatkamisesta on Kaartisen mukaan puhuttu, ja uutta sooloalbumiakin pitäisi alkaa suunnitella.

”Jos siinä menee yhtä kauan kuin tämän levyn kohdalla, niin hyvä, jos se joskus tulee ulos.”

Haastattelu on julkaistu Rumbassa 7/12.