Anna Brotkin kokosi yhteen Flow-festivaalin perjantain hyvät ja huonot puolet.

Teksti: Anna Brotkin, kuva: LL Recordings

Flow Festival
Suvilahti, Helsinki
10.8.2012

ILMOITUS (SISÄLTÖ JATKUU ALLA)

Lykke Li (päälava)
Charles Bradley (Nokia Blue Tent)

Viime vuonna oharit Flow-kansalle tehnyt ruotsalainen Lykke Li nousi perjantain viimeisenä esiintyjänä päälavalle dramaattisesti kiiltävässä kokomustassa. Naiselta on lupa odottaa paljon: viime vuonna ilmestynyt kakkoslevy Wounded Rhymes on lähes täydellistä modernia, älykästä ja kaunista popmusiikkia. Sen synkässä pohjavireessä karu on kaunista ja vakavuus vain puhdistaa rikkinäistä ihmistä.

Lykke Lin hieno laulusoundi on kaiken hypetyksen arvoinen, mutta Suvilahdessa siitä on mahdotonta innostua.

Livenä resepti ei ole aivan yhtä yksinkertainen. Sulkeutuneisuus ja angstisuus ovat levyllä viehättäviä piirteitä mutta livenä varsin luotaantyöntäviä. Tukka silmillä ja otsa kurtussa esiintynyt artisti ei juurikaan osoittanut olevansa paikalla. Välillä kasvoille heitettiin vielä musta harso erottamaan nainen yleisöstään vähän enemmän. Minä olen täällä, te siellä jossain ehkä, ja minä vedän minuuttia vaille tunnin setin.

Vieressäni nuori mies buuaa ja päivittelee tunkkaista, surisevaa soundia. Kauempana tyttöjoukko nyökyttelee musiikin tahdissa maltillisesti ja yrittää hymyillä. Lykke Lin hieno laulusoundi on kaiken hypetyksen arvoinen, mutta Suvilahdessa siitä on mahdotonta innostua. Soundi on kaukainen ja puolittainen. Isoa päälavaa se ei täytä millään.

Lykke Lillä on monta upeaa biisiä ja useampi hitti, joista voisi saada livenä vaikka mitä irti. Mutta ei. Biisit maristaan läpi puolijuoksua, ettei kukaan vain ehdi turhaan innostua. Ahdistumaanhan tänne tultiin. I Follow Rivers tai Youth knows No Pain olisivat täydellisiä hoilotuksia yleisölle laulettavaksi, mutta harva niihin tarttuu, joten Lykke Lin taustalaulaja saa mumista itsekseen. Jos ruotsalaisneidillä oli hauskaa, se ei ainakaan välittynyt yleisöön.

Jos Lykke Lin keikalta kiirehti oikeaan suuntaan, saattoi nähdä Charles Bradleyn, 64-vuotiaan r’n’b-ukon, joka on vasta vanhoilla päivillään alkanut keikkailla oman bändinsä kera. Miehellä oli jokseenkin tukala tehtävä: saman päivän esiintyjistä oli perunut sekä Bobby Womack että Frank Ocean, molemmat saman genren tunnetumpia, odotetumpia ja ylistetympiä artisteja. Ramppikuumeesta tai turhista paineista ei kuitenkaan ollut tietoakaan. Bradley täytti Nokia Blue Tentin ja sen ympäristön riemukkaalla souljuhlallaan. En nähnyt yhtäkään myrtsiä naamaa, mutta sen sijaan kuulin monta ”ihana mies!” -riemunkiljahdusta.

Extraordinaires-bändiläisiään puolet vanhempi Bradley laittoi kaiken peliin: näytti James Brown -imitaatioita, vaihtoi asua eikä säästellyt keuhkojaan. Yleisöllä oli miksauskopin takanakin bileet käynnissä. Paljettifarkkuasussaan Bradley osasi jotain, mistä päälavalla Lykke Lin keikalla sai vain unelmoida: olla läsnä, ottaa kontaktia, antaa jotain itsestään. Soul-meiningissä on kaikkine kultatakkeineen ja ylienergisine nostatuksineen jotain rutkasti aidompaa kuin muka-coolissa indie-sievistelyssä. Bradleyn esittämä melko tasainen biisimateriaali ei ehkä ole klassikkotasoa, mutta perjantai-illan päätökseksi se oli lähes täydellinen.

Verneri Pohjola Quartet (Wastelands)

Arkkitehtiopiskelijoille järjestetyn suunnittelukilpailun tuloksena syntynyt Wastelands-esiintymislava oli yksi Flow’n tämän vuoden uutuuksista. Jättimäisen pallon alle tehty pyöreä lava oli paitsi näyttävä, myös keikkapaikkana toimiva.

Ongelmaksi koitui vain katsomon pieni koko: tulijoita keikoille olisi ollut enemmän kuin penkit antoivat myöden. Sunnuntaina sain kuunnella Jason Morania polvet suussa, maassa istuen (okei, hyvältä kuulosti silti!). Pieni koko mahdollisti kuitenkin ihastuttavan intiimin tunnelman. Ulkoilmakeikoilla samanlainen musiikkiin keskittyminen on haastavaa, mutta Suvilahden modernin amfiteatterin suljettussa muodossa keikkoihin oli helppo vaipua.

Lauantaina suomijazzin kärkinimiin kuuluva Verneri Pohjola Quartet keräsi katsomon täyteen, vaikka soittoaika oli jo puoli kolmelta. Pohjolan päiväkeikalla tunnelma oli hyvällä tavalla harras. Lavan muoto mahdollisti hienosti esimerkiksi rumpali Joonas Riipan touhujen seuraamisen.

Pohjolan ja Riipan lisäksi basisti Antti Lötjösen ja pianisti Aki Rissasen muodostamalla kvartetilla tuntui olevan aidosti hauskaa keskenään, ja hyvä mieli välittyi myös yleisöön. Seesteisen kauniilla setillään bändi osoitti, että jazzilla on paikkansa muuallakin kuin puhdasverisillä jazzfestareilla. Hieno cover Björkin Hyper Balladista sai aikaan monta hymyä.

Myöhemmin samana iltapäivänä käydyssä paneelikeskustelussa Pohjola kehui esiintymispaikkaa yhdessä newyorkilaisen jazzpianisti Jason Moranin kanssa. Miehet kiittelivät lavan muodon mahdollistavan toisenlaisen vuorovaikutuksen yleisön kanssa. Festariorganisaatiolle kymmenen pistettä hankkeen toteuttamisesta. Tällaista toivoisi kokeiltavan Suomessa vielä enemmän.

Lue myös arvio Bon Iverin tähdittämästä Flow-avauksesta!