Anna Brotkin vieraili Järvenpäässä katsomassa lyömäsoitintaituri Tatu Rönkön ja tanskalaisen Efterklang-bändin yhteiskeikkaa, joka onnistui vangitsemaan yleisönsä poikkeuksellisen hartaaseen keskittymisen tilaan.
Teksti: Anna Brotkin, kuvat: Maarit Kytöharju / Meidän Festivaali
Tatu Rönkkö + Efterklang
Meidän Festivaali, Järvenpää
31.7.2014
Konsertti on onnistunut, jos sen jälkeen ei muista oikein mitään. Olinko mä siellä? Mitä siellä tapahtui? Paljon kello on? Samaan aikaan vatsassa tuntuu omituiselta, samalta kuin huvipuistolaitteen jälkeen. Vaikka joku pyyhkisi muistista kaiken, jäljelle jäisi se outo tunne vatsassa: todisteena siitä, että jotain todella tapahtui.
Samanlainen kutina jäi pyörimään vatsanpohjaan torstaina puolenyön aikaan, kun Meidän Festivaalin päivän viimeinen konsertti päättyi ja ladonovet aukesivat. Tämän verran muistan: suomalainen lyömäsoitinvelho Tatu Rönkkö ja tanskalainen trio Efterklang soittivat puolentoista tunnin ajan biisejä, joissa lasipurkkien kannet olivat muuta kuin lasipurkkien kansia, ja jotka tuntuivat jatkuvan niin kauan ettei enää muistanut oliko kyseessä setin toinen vai kolmas vai neljäs. Lavalla oli kippoa ja kuppia kuin antiikkiliikkeessä, ja Casper Clausenin laulumelodiat olivat tanskalaisittain sopivassa suhteessa pienieleisiä ja maailmoja syleileviä.
Biisit olivat syntyneet Efterklangin ja Rönkön yhteistyönä konserttia edeltäneiden kymmenen päivän aikana keskisuomalaisella mökillä. Se kuului myös musiikissa: soundimaailmoissa risteili laineiden liplatusta, soutamista, sihisevää vettä kiukaalla. Mökkisoundit ja Rönkön soittamat emalikipot yhdistyivät Efterklangille tyypilliseen elokuvalliseen ja elektroniseen, kokeilevaan äänimaailmaan. Lopputulos oli ääniaaltojen muodostama transsitila.
Oikeastaan konsertti kuvasti hyvin koko Meidän Festivaalin ideaa: perinne ja moderni törmäävät, katselevat toisiaan vähän kummeksuen ja lopulta kellahtavat lusikka-asentoon samalle sängylle. Pekka Kuusiston johtaman festivaalin ohjelmistossa on paljon klassista, mutta myös Color Dolorin, Samuli Kosmisen ja Sam Amidonin kaltaisia, vaikeammin luokiteltavissa olevia nimiä.
Bändi taputettiin lavalle takaisin kahteen otteeseen. Yhteistä biisimateriaalia ei tietenkään ollut enempää, mutta basisti Rasmus Stolbergin toiveesta yhtye esitti encorena uudelleen setin alkupuolella kuullun biisin, joka sai vielä kerran uuden elämän. Tavallisissa olosuhteissa tällainen kielii laiskuudesta, mutta keikan ja biisimateriaalin ainutlaatuisuus teki ratkaisusta hyvän. Sitä paitsi laulaja Clausenin ääntä kuuntelisi vaikka loputtomiin.
Tuusulanjärven rannalla, historiallisen Kallio-Kuninkalan vanhaan navettaan rakennetussa Leonora-salissa lenteli yöperhosia ja reilu satapäinen yleisö vaipui puoleksitoista tunniksi kollektiiviseen keskittymisen tilaan. Olen pahoillani kaikkien niiden puolesta, jotka eivät navetassa olleet sitä todistamassa. Kiinnostavaa on nähdä, millaisena Efterklangin ja Rönkön yhteistyö jatkuu, ja kuullaanko Meidän festivaaleille syntynyttä musiikkia joskus levyllä.
