Jami Järvinen kävi todistamassa Madonnan konserttia Helsingin Olympiastadionilla. Tapaus innoitti hänet kirjoittamaan kaikkien keikkareportaasien äidin.

Teksti: Jami Järvinen, kuvat: Nelly Tatti

Massiivinen raportti Madonnasta, hänen pakaroistaan ja ihmeestä Helsingissä 12.8.2012

ILMOITUS (SISÄLTÖ JATKUU ALLA)

Stadion on sisältä katsottuna kauhean pieni. MDNA-kiertueen lavarakenteet eivät mahdu päätyynsä aivan kivuttomasti. Keskellä trussikolossia on suorakaide, jossa lukee Martin Solveig. Mitään ei tapahdu.

Madonna on jo ehtinyt kysellä Suomen homojen oikeuksista ja kansalaisvapauksista. Sekä presidentistä. Toivottavasti kukaan ei kertonut laulajalle Maki Kolehmaisesta

Jokunen uutismedia tietää kertoa, että Madonna on jo ehtinyt soundcheckin aikana kysellä Suomen homojen oikeuksista ja kansalaisvapauksista. Sekä presidentistä. Toivottavasti kukaan ei kertonut laulajalle Maki Kolehmaisesta.

Uutinen varmasti perustuu kansalaisjournalismiin, sillä pressikatsomo on typötyhjä vielä iltaseitsemältä. Toimittajille maksetaan liian hyvin, kun heillä on varaa notkua katsomon ulkopuolella litkimässä Sodexon seitsemän euron keppanaa.

Ei sillä, että mitään olisi tehtävissä. Sitä mukaa kuin stadion täyttyy yleisöstä, mobiilinettiyhteydet hidastuvat ja lopulta katkeavat. Kaikilla. Eikä keikka ole edes alkanut vielä. Suomen kansallisareenalla ei ole tarjolla sähköä tai tietoverkkoa journalisteille. Tästä tekisi mieli valittaa, mutta 152 euron arvoista ilmaispaikkaa ei ole hampaisiin katsominen.

Sitä paitsi tilanteella on hyvätkin puolensa. Se pakottaa harvat paikalle jaksaneet toimittajat seuraamaan, mitä lavalla tapahtuu sen sijaan, että kaikki jakaisivat hupaisia kissavideoita Facebookissa.

Kello 20.05. Hentoa alkua. David Guettan kanssa samassa parturissa asioiva Martin Solveig saapuu paikalle, ottaa vastaan aplodit ja ryhtyy klikkailemaan läppäriään. ”Good Evening, ’Elsinkii!” hän huudahtelee biisien välissä. Ranskalainen tiskijukka on MDNA-levyn tuottaja ja rakentaa omaa globaalia dj-brändiään tuppautumalla Madonnan kylkeen. Jos tähän pitäisi hakea jokin kömpelö analogia, niin ehkä Nokia ja Microsoft.

Dj tahkoaa stahanovilaisella sinnikkyydellä läpi kaikki soitto- ja latauslistojen ykköshitit muutaman viime vuoden ajalta. Välillä hän nappaa mikrofonin käteensä, ja me kaikki toivomme hänen ilmoittavan illan päätähden olevan tulossa. Mutta ei, alkaakin Allsång på Skansen. Tai paremminkin Solveigin laulu. Ihmiset tuijottavat rannekellojaan.

Välillä Solveig nappaa mikrofonin käteensä, ja me kaikki toivomme hänen ilmoittavan illan päätähden olevan tulossa. Mutta ei.

Benny Benassin Satisfactionin paikkeilla nenään kohoaa jostakin A-katsomon perukoilta tuttu löyhkä. Energiajuoma. Kossubattery. Yhdessä pierun ja Axe-deodorantin kanssa se tarkoittaa, että Madonnan konserttia lämmitellään parasta aikaa massiivisella lähiötanssiravintolalla.

Viimein järkyttävän tympeä dj-setti lähenee loppuaan. Martin Solveig rupeaa juhlakansan riemuksi hehkuttamaan illan pääesiintyjää: ”Are you ready for the Queen?

Joo! Mutta saisko sen Madonnan ensin?

L-U-V! MADONNA! Y-O-U! U WANNA?” Solveig hihkuu. Yleisö hurraa. Nyt se alkaa.

Tämän jälkeen ei tapahdu mitään liki puoleentoista tuntiin.

MDNA-kiertueorganisaatiolla ei ole heittää kehiin vara-dj:tä, joten yleisö saa palella viilenevässä illassa sattumanvaraisesti poimittuja ikivihreitä popklassikoita kuunnellen. Puolen tunnin jälkeen alkavat vihellykset. Eihän Madonnan myöhästelylle mitään voi, mutta ehkä odotuksen olisi voinut tehdä mielenkiintoisemmaksi.

Ai, aaltoja. Jee.

Radio Novalta varastettu biisilista tarjoaa yllättäen pari Michael Jacksonin teosta. Kulmakarvat kohoavat. Olisiko tässä jotain keskimääräistä ovelampaa vittuilua? Jättiscreenille ilmestyy tekstiä, joka ei liity soitettavaan musiikkiin ja jossa ei kerrota mitään Madonnasta tai siitä, olisiko joku aikeissa esiintyä tänään. Sen sijaan yleisöä informoidaan ylimääräisistä yöjunista. Tiedonannon fonttina on käytetty Comic Sansia.

Yhtäkkiä yleisö äityy hurraamaan. Toki, se on hurrannut joka kerta, kun odotusmusiikissa on kappale vaihtunut. Tai kun joku roudari on käväissyt lavalla. Solveigin setin jälkeen konstruktiota on mopattu huolellisesti. Sitä on muunneltu, rakennettu. Sinne on hilattu pakettiauton kokoinen pönttö, joka näyttää tismalleen Santiago de Compostelan pyhiinvaelluskirkon suitsukeastialta.

Mutta nyt yleisö hurraa tosissaan. Kello on yli 22, kun bändi ja tanssijat kipittävät paikalle. Huudot yltyvät, koska kaikki arvelevat nähneensä Madonnan. Henkilökunta katoaa esiintymislavan pohjattomiin kuiluihin. Minuutit valuvat hukkaan jokaisen läsnäolijan elämässä kuin hiekka tiimalasissa. Joko, joko?

Valot sammuvat stadionilta. Kollektiivinen ”viimeinkin”-huokaus kohoaa töölöläiseen ilmakehään. Taika on valmis alkamaan.

Kyllä! Valoja, liikettä. Eturiviin ilmestyy ties mistä kolme ihmishahmoa, jotka on puettu – jaa-a, ovatko nuo nyt hopliitteja vai enkeleitä? Kirkonkellot kumisevat uhkaavasti. Punahuppuiset munkit vaeltavat lavalle. Suitsukesammio saa kyytiä. I didn’t expect the Spanish Inquisition!

Morian portit avautuvat. Tämä on liian valtavaa. Madonna lipuu paikalle valaistussa kantotuolissa. Yleisön päälle paiskataan julmankomea alkusoitto, jota ryyditetään maailmanmusiikkielementeillä. Paljon myöhemmin ilmenee, että aloituksen ryhdikkäästä toteutuksesta on pitkälti vastuussa kolmen baskimiehen yhtye, Kalakan.

Preludin teennäisen liikuttava mahtipontisuus lipsahtaa näppärällä siirtymällä Madonnan omaan tuotantoon. Alleviivatakseen shown alkua diiva tervehtii kansaa. ”What’s up, Helsinkiii!

Uuden levyn – vai pitäisikö sanoa kolmen uusimman? – kappaleet eivät ole olleet aivan loputtoman mieleenpainuvia musiikkielämyksiä. Mikä piru tämä avausraita on? Biisi vaihtuu yhdestä toiseksi huomaamatta. Girl Gone Wild ja Revolver, kertoo settilista. Vaivihkaa siirrytään kuitenkin teemaan. Madonnan ympärille muodostuu lohduton motellinrähjä.

Jättimäiselle screenille ilmestyy tavattoman graafisia veriroiskeita. Mitkä väkivaltaorgiat! Mikä kuvotus!

Ensimmäinen suuri kertomus alkaa. Popin kuningatar tempaisee aseen ja ampuu. Kappale muuttuu Gang Bangiksi. Madonna ampuu ampumasta päästyään. Bang! Tanssijat tipahtavat kanveesiin yksi toisensa perästä. Jättimäiselle screenille ilmestyy tavattoman graafisia veriroiskeita. Mitkä väkivaltaorgiat! Mikä kuvotus!

Luulot pois, Madonna onnistui heti kättelyssä. Burleskin äärimmäisessä muodossa leikin polttopiste siirtyy seksistä kuolemaan. Aikana, jolloin keskimääräinen vaatekaupan tienvarsimainos näyttää enemmän paljasta pintaa kuin Playboyn kaksikymmentä ensimmäistä vuosikertaa yhteensä, enää brutaali verilöyly saa ihmiset hyppäämään ilmaan.

Ja mehän hyppäämme.

Rankan alun jälkeen tulee ensimmäinen klassikko. Papa Don’t Preach kuulostaa jotenkin vaisulta. Väärä slotti? Poplaulajan kimakat diskantit viiltävät korvia – Madonna ei koskaan ole niittänyt mainetta samettisella altollaan. Esiintymislava sentään osoittaa yhä uusia elonmerkkejä. Rekkakaravaani ei ole aivan turhaan roudannut mokomaa pilvenpiirtäjää mukanaan.

Kitara. Madonna seisahtuu aloilleen ja ottaa skeban käteen. Hän näyttää kantrilaulajalta, joka on eksynyt aivan liian suuriin lavasteisiin. Kuvassa on jotain luonnotonta. Guitar Hero -mielleyhtymää ei pääse pakoon. Verraten läheltäkään ei pysty sanomaan, soittaako tähti kitaraansa oikeasti vai onko se vain koriste.

Etäisen koskettavasti rämpytetyn kappaleen päätteeksi tähti katoaa näyttämöltä, mutta tanssiryhmällä on pitkä työpäivä vasta alkamassa. Videokollaasi hyrähtää käyntiin. Siirtymä elävästä esityksestä tallenteeseen on niin sujuva, että paranoidimpi kuuntelija saattaisi epäillä livenkin tulleen nauhalta. Vastapainoksi yleisö saa ihailla jumalaista tanssitaidetta.

Ammattitaidolla vedetty keikka on liikkeelle lähdettyään kuin alamäkeen vyöryvä juna ilman jarruja. Mukana on roikuttava, vaikka hirvittäisi.

Madonna on huilaustaukonsa aikana saanut päälleen uudet vaatteet ja uuden taustamaiseman. Lavalla näkyy muutama paraatirumpali pikkurumpuineen. Miksipä ei? Rummuttaminen on ihmiselle luonteenomaista ja amerikkalaisille pakkomielle. Paitsi että… Aivoissa synapsit alkavat nykiä. Ilmassa leijuu yhdeksän rumpalia lisää. Muodostelmassa, narujen varassa. Vissyt turskahtavat nenästä.

Yleisöllä ei ole muuta vaihtoehtoa kuin syttyä. Madonna on heilunut lavalla kuin heinämies ja lopulta Turn up the Radion aikana suomalaisen jäyhä konserttikatsomo antautuu. Ihmiset alkavat keinahdella. Olkapäät nykivät. Joku uskalikko nostaa jo käsiä päänsä korkeudelle. Rohkeimmat hihkaisevat jotain kannustavaa. Keikka alkoi tässä ja nyt.

Samaan hengenvetoon ensimmäiset merkit Madonnan pienestä väsähtämisestä kuuluvat. Ääni särkyy. Ei pahasti, mutta sen huomaa. Kolme vuosikymmentä kansainvälistä uraa kaikin tavoin virheellisellä laulutekniikalla ei voi olla jättämättä jälkiään. Luojan kiitos esiintyjä malttaa hellittää hetkeksi joikaamasta. Reilut kolme varttia show’ta on kulunut ja alkaa olla puheenvuoron paikka.

Madonna on ilmiselvästi hyvällä tuulella saatuaan yleisöltä vastakaikua. Iloisesti selittäen hän esittelee lavalla juuri esiintyneet baskimuusikkonsa. Innokkaasti tähti kertoo, kuinka hän vuosi sitten oli juhlimassa Biarritzissa syntymäpäiviään, kuten kuka tahansa meistä, kun hän törmäsi tähän lahjakkaaseen mieskolmikkoon. Kalakan-yhtyeellä oli sen jälkeen paikka MDNA-kiertuekokoonpanossa. Ei voi moittia, jätkät ovat tajuttoman eteviä musikantteja ja maustavat keikkasettiä ehdottomasti kokoaan enemmän.

Show täydentyy ihmiskunnan historian törkeimmällä käpälöinnillä, jonka jälkeen huippupoliitikkojemme ahdistelusyytteet vaikuttavat suorastaan liikuttavilta.

Puhe kääntyy isäntämaahan. Madonna kiittää Suomea siitä, ettei maassamme ole ennakkoasenteita. Tämän informaationhan hän oli saanut jo aiemmin ennen konserttia. Nyt hän tietää, ettei Suomessa missään tapauksessa vainottaisi vähemmistöryhmiä millään tekosyyllä. ”Thank you, Finland!” laulajatar hihkaisee. Katajanokalla maabrändityöryhmän neuvotteluhuoneesta kantautuu vaimea plop-ääni: siellä korkattiin juuri konjakkipullo.

Sanottuaan sanottavansa Madonna käy vetämässä henkeä. Erikoinen Justify My Love -miksaus hyrähtää sillä välin käyntiin. Tanssijoukko panee taas jalalla koreasti.

Paluu lavalle tehdään vanhan hitin merkeissä. Tähän on edelleen hiukan vaikea suhtautua. Takavuosikymmenien pop-Madonnan ja itseään uudelleenkeksivän EDM-Madonnan välillä on tarpeettoman suuri ero. Niinpä Vogue runtataan läpi parin vuosikymmenen koulimalla automaattiohjauksella, hiukan pakotettuna. Koska mitäpä olisi Madonnan keikka ilman Vogueta? Robottimainen tulkinta panee epäilemään jatkoa. Miksi Madonna kehui Suomea ja baskiorkesteriaan, jos ei edes aio hurmata koko maailmaa?

Turhaa pelkoa! Madonna ei ole tullut Suomeen vain veisaamaan kasarihittejään ulkomuistista. Koreografia laukkaa kohti uusia huippuja, lavalla on meneillään kuumottava esitys tyttörakkaudesta. Me muistamme, että Madonna on käynyt sängyssä kaikkien paitsi sinun ja minun kanssa. Tarina täydentyy ihmiskunnan historian törkeimmällä käpälöinnillä, jonka jälkeen joidenkin huippupoliitikkojemme pienet ahdistelusyytteet alkavat vaikuttaa suorastaan liikuttavilta.

Juuri sillä hetkellä, kun katse harhailee katsomossa, Madonna kuoriutuu ulos vaatteistaan. Mitä helvettiä tapahtui? Laulajatar keekoilee lavalla alushepenissä, joita ei kukaan luonnehtisi kerrastoksi. Hän kääntää yleisölle parhaimman puolensa ja paljastaa pakaroitaan puoleenväliin. Musiikki ei taukoa. Pikkutuhma vilautus ohjaa silmät hetken viivyttelyn jälkeen lukemaan sanoman, joka on kirjailtu Madonnan selkään: ”NO FEAR”.

Loputtomalta tuntuvan ajan laulaja poseeraa kameran edessä. Kuva syötetään suoraan kerrostalon korkuiselle jättiruudulle. Koko katsomo hurraa mielenvikaisesti ja hiukan levottomasti.

Todellakin. Ei se kitara, mutta se hanuri. Mitä kaikki pikkusieluiset moralistit ovat valittaneet 53-vuotiaan laulajattaren pinnanpaljastelusta? Että ei saisi näytellä ihoa, jos on ylittänyt tietyn määräiän? Pukevatko he itsensä tai puolisonsa säkkeihin täytettyään 40?

NO FEAR.

Kukaan ei silti arvaa, että esityksen huippukohdat ovat vasta tulossa. Niistä ensimmäinen alkaa viiden, neljän, kolmen, kahden, yhden sekunnin kuluttua.

Lavan etureunassa on piano pianisteineen. Madonna notkuu vieressä, yhä alusasussaan. Like A Virgin alkaa.

Versio hämmästyttää. Madonnan ääni on erilainen kuin koskaan ennen, matala ja kyyninen. Hän on kabareelaulaja Weimarin tasavallasta. Valssiksi sovitettu pophelmi kajahtaa akustisena, hitaana versiona halki pimeän stadionin. Laulaja ei ole mikään Diamanda Galás, muttei ainakaan yrityksen puuttumiseen se ei kaadu.

Like A Prayer puhkeaa jostakin sielun tummasta ytimestä. Stadion kutistuu palvojien nuotiopiiriksi. Kappaletta on taas muokattu hieman. Nyt se on uskontunnustus.

Tulkinnassa on lukemattomia teennäisyyden tasoja, jotka alleviivaavat teoksen outoa julmuutta. Kappale on alkujaan sävelletty Madonnan ohjaamaan elokuvafloppiin, mutta nyt se on uusine sanoineen ja asetelmineen tragikoominen kuvaus itsepetoksesta, johon kaikki ovat osallisia. Primadonna ei ole enää sirkuksen nuorin ja kaunein, mutta yhä hän taipuu asentoihin ja vaatimuksiin, jotka olisivat liikaa useimmille.

Käheästi lauletun teoksen ainoaksi koreografiaksi jää korsetin kiristäminen. Kuka väittää, ettei Madonna tietäisi ja tajuaisi omaa rooliaan viihdeteollisuudessa?

Syystäkin laulajatar luikahtaa biisin jälkeen pienelle huilaus- ja pukeutumistauolle. Nobody Knows Me -video hyrähtää käyntiin, tanssijat käyvät ansaitsemaan leipäänsä. Yleisö on vaarallisen hereillä ja valppaana, muttei videon fasistisen kuvakollaasin takia. Tämä on Madonnan keikka.

I’m Addicted käynnistää loppusuoran. Jotain on yhä tapahtumassa. End of level -monster vaanii. Ohjelma on laadittu saatanallisella tarkkuudella. Hämähäkkiaistia kihelmöi.

Ansa laukeaa.

Alati muuttuvalle lavalle on jostakin kömynnyt gospelkuoro. Taustalle on kohonnut järkälemäinen monoliitti heprealaisine inskriptioineen. Like A Prayer puhkeaa jostakin sielun tummasta ytimestä. Stadion kutistuu palvojien nuotiopiiriksi. Kappaletta on taas muokattu hieman. Nyt se on uskontunnustus. Mitä tämä kostea asia on, jota silmäni erittävät?

Aikarauta käy jo puoltayötä. Asiaankuuluvasti kirkonkellot kajahtelevat jälleen. Keikka on päättyvinään. Koska aikaa on vähän ja kukaan ei tiedä, milloin viranomaiset katkaisevat sähköt – siitähän heille palkkaa maksetaan – encore vedetään heti perään ilman välitaputuksia.

Celebration tulee hiukan väkisin. Kaikki tietävät, että tämä on pakko tehdä, vaikkei sitä kukaan haluaisi. Vielä viimeisen kerran Madonna kohottaa mikrofonin. Hän siirtyy kaikella oikeutuksella kuninkaalliseen monikkoon: ”Thank you Helsinki! We love you!

Hurraus ja hiljaisuus. 43 000 ihmistä sulattelee kokemustaan ennen kuin alkaa norua ulos Helsingin koleaan yöhön.

Parkkipaikalla pari tyyppiä on ottanut yliannostuksen Jeesusta. He yrittävät käännyttää konserttikansaa omaan, käsittämättömään uskontoonsa. He eivät tiedä, että inkvisitio on käsitellyt jo meidät kaikki.