Muuttumattomuuden monumentti – The Cure Hartwall Arenalla

The Cure: 7.10.2016, Helsinki Hartwall Arena

Jana Blomqvist

The Cure on vanhojen ihmisten yhtye. Muuta ei voi todeta, kun katsoo Helsingin areenalla tarpovia ihmisiä. Jos joku on alle kaksikymppinen, hänellä on vähintään päässään variksenpesä, jossa on neonvihreitä tai turkooseja raitoja.

Muuten täällä on vain vanhuksia. Se, että tulkinnasta riippuen Cure on tehnyt viimeisen 25 vuoden aikana yhden tai kaksi hyvää levyä, näkyy. Uusia faneja ei ole juuri hankittu, paitsi niistä satunnaisista nuorista, jotka ovat ehkä lukeneet kymmenen vuoden sisään musiikkilehtiä.

Kun bändi saapuu lavalle, taputukset ja hurraukset ovat jopa kohteliaat, huutomyrsky pehmyt. Sitten Plainsongin ensimmäiset soinnut vyöryvä kuin olisivat keksineet Sigur Rósin kymmenen vuotta ennen Agætis Byrjunia. Kristallinkirkkaana, mutta niin, että niiden takaa näkyy vain sameaa harmaata.

Plainsong on tietenkin avauskappaleiden perikuva, mutta kuten Disintegration-levylläkin, myös Helsingin-keikalla sen rooli on vielä painavampi. Keikan varsinaisessa setissä ”dynaamista” ei ole kuin alku ja Disintegration-kappaleen yltyvä loppu tunti ja 45 minuuttia myöhemmin.

Kaikki niiden väliin jäävä on syy sille, miksi Curen pitää soittaa kolmetuntisia keikkoja. Bändin lukuisat merkkibiisit, pushit, inbetweendaysit ja yli puolet Disintegrationista ovat samaa massaa, jopa mukamas muita pirteämpi Lovesong vain yksi lakoninen luenta muiden joukossa.

Kuten esseisti Antti Hurskainen kirjoittaa Tapan sut –kokoelmassaan, Curen musiikki on ”päivänvalossa kylpevää kuolemanvarmuutta” ja Robert Smith aamutakissaan nyhjäävä ”harmaan profeetta”, joka ”uuttaa melankolian toisteisuudesta”.

Curen keikka on kuin kuuntelisi pimennettyä akvaariota, jossa kalat lipuvat hiljalleen edestakaisin. (Paitsi omissa rocktähtimaailmoissaan elävä basisti Simon Gallup, joka singahtelee Iron Maiden –paidassaan kuin purjekala vauhtihuumeissa.)

Vaikka Cure on olevinaan suurten tunteiden musiikkia, yhdessäkään kappaleessa ei ole kliimaksia. Ne alkavat ylipitkien introjen kautta vain loppuakseen kuin seinään. On vain tasaista harmaata, kokolattiamaton peittämiä käytäviä, jotka eivät lopu ja toistensa vieressä olevia samanlaisia taloja jossain esikaupungissa.

Ei ole dynamiikkaa, vaan on kuin seisoisi ikkunassa katselemassa hidastettua maailmaa ja odottamassa, jos kadulla tapahtuisi onnettomuus, jonka senkin sitten näkisi hidastettuna, mutta jota tietenkään ei tapahdu.

Sitä Cure on: pienten asioiden ylidramatisointia. Suuria tunteita, jotka ovat niitä vain sanojen tasolla, epäonnistuneina yrityksinä luoda harmaaseen jotain kontrasteja. Ne maailman nössöin rocklegenda Robert Smith laulaa läpi rocklegendan ammattitaidolla, mutta varmasti helpottuneena siitä, että tietää, kuinka vähän ne lopulta tarkoittavatkaan.

Parempaa olisi voinut olla vain, jos Robert Smith olisi malttanut pitää suunsa kiinni ja jättää ”I drank a few Finnish beers while trying to learn some Finnish” –tyyppiset välispiikkinsä väliin, sillä ei hän mikään esiintyjä ole.

”Nihilismi ei istu tylsyyden poetiikkaan”, Hurskainen kirjoittaa, ja siksi ei ole väliä, että setin välissä jokainen biisi ei ole hitti, vaan siinä sivussa on kuultava 4:13 Dream –levyn The Hungry Ghostin kaltaista täytettä.

Cure on turtuneisuutta, ja siksi One Hundred Yearsin taustavideo päättyy – tietenkin – sienipilveen ennen kuin setti päättyy Disintegrationiin, jossa Smith laulaa ensin it’s coming apart again over and over and over, kunnes lopun kitaralinjat rikkovat puolentoista tunnin tasapaksuuden. Mielessä käy ajatus, että jos näillä on draamantajua, tähän tämä setti loppuu.

Samasta draamantajusta kertoo sekin, että Curen kaikki encoret ovat perusteltuja – toisin kuin encoret yleensä. Jos varsinainen setti on pitkä siksi, että se toteuttaisi Curen tylsyyden filosofiaa, ensimmäisessa encoressa Cure jatkaa vielä siitä mihin jäi soittamalla erinomaisen hyvältä (eli siis 1980-luvulta) kuulostavan uuden kappaleen It’ll Never Be the Samen, Disintegrationin Prayers for Rainin ja päättämällä sen poplauluihin: The Crow’n soundtrackille tehtyyn Burniin ja koko yhtyeen parhaiten tiivistävään A Forestiin. (Joka on ensimmäinen kerta, kun yleisö tempautuu taputtamaan mukana.)

Jos jotain Cure kuitenkin on, niin muuttumattomuuden monumentti ja siksi se vanhojen ihmisten yhtye.

Robert Smith on toisaalta ikinuori, mutta täysin vastakkaisella tavalla kuin vaikka Michael Monroe. Smithiä kolme vuotta nuorempi Monroe yrittää pysyä nuorena ja vetreänä ja tunkee naamaansa vuosi vuodelta enemmän meikkivoidetta – jotta ikääntyminen ikään kuin hälventyisi. Smith taas ei välitä. Hänelle on riittänyt vuodesta toiseen, että hän sohii silmiinsä vähän jotain meikkiä, etsii jostain halpamarketista tarvittaessa uuden villatakin vanhan jäätyä pieneksi ja laulaa kuin olisi yhtä nuori kuin silloin 1980-luvulla.

Mutta jälkeenjäänyttä on myös bändin estetiikka. Taustavideoja tuskin on uusittu ikinä, ja kaikki myyntikojun printit ovat pohjattoman rumia. Ja siksi silloin, kun Cure ei kuulosta ideatason versiolta itsestään, lopputulos on jopa kammottavaa kuultavaa.

Areenalla nämä onneksi jäivät kakkosencoreksi, jossa Cure esitti itsensä sijaan jotain 1990-lukulaista konerock-bändiä, jota kukaan ei ole näinä vuosina tajunnut kaivata. Se ei myöskään – ymmärrettävästi – pystynyt pelastamaan vuoden 1997 Wrong Numberia mihinkään suuntaan, mutta rusikoi myös Fascination Streetin kuntoon, joka paljasti, miksi nu-metaliin viehtyneet amerikkalaiset lähiögootit pitivät Curesta niin.

Kolmannen encoren teemana ovat sitten ne rytmikappaleet. ”Guess what day today is”, Smith esittelee Friday I’m in Loven ja soittaa akustista kitaraa aivan Jori Sjöroosin elkein.

Jossain yleisössä tanssii keski-ikäinen gootti, jossain toinen ja kolmas, kun taas neljäs, koko keikan tanssinut, keski-ikäinen gootti on protestinomaisesti käynyt juuri tämän kappaleen aikana istumaan ja selaamaan kameraansa.

Siinä se Curen ristiriita oikeastaan on. Sen keikkoja on turha markkinoida toivottamalla tervetulleeksi viihtymään. Kahdeksan kappaleen mittainen kolmas encore on yritys täyttää lupaus, jota ei koskaan annettu, mutta jonka Cure silti pystyy täyttämään.

Iltatanssit areenalla ovat selvästi keikan odotetuin osuus. Ihmiset ryntäävät viimeisen kerran takaisin katsomoon käytäväbaareista.

Ja nyt, hetken, Cure on popbändi ja kappaleensa sellaisia, joista olisi turha rakentaa kolmen tunnin settiä, sillä niissä on rytmiä ja dynamiikkaa. Sillä ne eivät ole tylsiä tai turruta.

Just Like Heaven on kuin Robert Smithin se päivä, jolloin päiväunet tuntuvatkin pehmeiltä ja upottavilta, Boys Don’t Cry toinen teiniunelma ja The Lovecats tulos siitä, kun masentunut ihminen katsoo liikaa Disney-elokuvia.

Sitten vielä Close to Me ja tarpeettomalta ekstralta tuntunut Why Can’t I Be You.

Niiden aikana Robert Smith laittaa kitaransa telineeseen, heiluttelee vähän käsiään ja tanssii huonommin eli paremmin kuin kukaan maailmassa.

Tanssii kuin olisi yksin kotonaan nukkainen kylpytakki yllään, päivällä, kun sälekaihdinten välistä huoneeseen piirtyisi aurinkotäpliä. Eikä todellakaan katsoisi peiliin.