Mansen sydämessä rysähti, kun Los Angelesin rockjättiläiset ottivat Ratinan stadionin haltuunsa. Viittäkymppiä kolkuttelevat konkarit (ja niiden 32-vuotias kitaristi) esittivät kelpo show’n.

Teksti: Kimmo K. Koskinen, kuvat: Nelly Tatti

Red Hot Chili Peppers
Tampere, Ratina
1.8.2012

Vähintäänkin eklektisenä elektrosta vanhaan souliin ja jazziin sekä harmonikkamusiikkiin ulottunut odottelumusiikki viihdytti Ratinalla kaikkia 30000 katsojaa, jotka vartoivat kuulua losangeleslaisorkesteria lavalle. Samalla yllättävän pieniltä screeneiltä esitetty mainos mahdollisuudesta ostaa illan keikka netistä tuli varmasti huomatuksi.

Anthony Kiedisin laulussa oli tunnetta jopa kuluneimpien rallien kohdalla, kuten Under the Bridgessä ja melankolisessa Othersidessa.

Täyteen pakatun Ratinan stadionin yleisö olikin jo täpinöissään, kun kolmen vartin hiillostuksen jälkeen sinitukkainen Flea otti lavan haltuun leppoisasti kumarrellen. Meteli yltyi rumpali Chad Smithin ja kitaristi Josh Klinghofferin noustessa basistin seuraan. Mökästä päätellen lavalle tanssahdellutta laulajaa Anthony Kiedisiä oli odotettu erityisen hartaasti.

Epämääräisen hiljalleen käynnistynyt aloituskappale varmistui Monarchy of Rosesiksi, viimevuotisen I’m With You -levyn johtobiisiksi. Usvainen tulkinta oli meluisa, eikä vähiten kitaristi Klinghofferin melupitoisesta ja yllättävän ryskyvästä soitannasta johtuen. Paikoitellen kokoonpanoa vahvistaneet perkussionisti ja kosketin/-konemies vielä lisäsivät mekkalaa, joka äityi keikan mittaan ajoittain melkoiseksi pauhuksi.

Keikka jatkui loppuun asti samalla suunnitelmallisen arvaamattomalla tavalla. Biisien välit täytettiin jameilla, jotka ainakin tuntuivat kohtuullisen spontaaneilta. Flea ja Klinghoffer asettuivat vastakkain rumpali Chad Smithin setin tuntumaan hyvinkin treenikämppämäiseen asetelmaan kuin sulkien yleisömeren ulkopuolelleen. Viiksiin, trucker-lippikseen ja omatekoiseen Life is a trip -paitaan sonnustautunut Kiedis ei osallistunut jamitteluihin lainkaan.

Kiedisin laulu on saanut myös moitteita, eikä mies perinteisessä mielessä mikään erinomainen solisti olekaan. Ratinassa etäisenä pysytellyt ja spiikeistä aivan lopun kiitoksia lukuun ottamatta täysin pidättäytynyt Kiedis kuitenkin hoiti tonttinsa mallikkaasti sävelessä pysyen. Mies tulkitsi kappaleet levyversioille uskollisesti ja silmät kiinni. Laulussa oli tunnetta jopa kuluneimpien rallien kohdalla, kuten hartaaksi yhteislauluksi menneessä Under the Bridgessä ja melankolisessa Othersidessa.

Varsinainen setti oli 15 biisin mittainen ja keskittyi selkeästi yhtyeen uran jälkimmäiseen puoliskoon. Vaikka yhtye eli musiikillisesti kukkeimman aikansa 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa, setin painottuminen neljään tuoreimpaan levyyn on silti oikeutettua. Se osoittaa yhtyeen uskovan tuoreeseenkin materiaaliinsa, mikä on yleisön vastaanotosta päätellen aivan oikein.

Toki vanhat fanit – joita harmaantuvista hiuksista ja kauhtuneista RHCP-paidoista päätellen paikalla oli läjäpäin – haluaisivat takuulla kuulla jotakin vuoden 1989 Mother’s Milkiltä ja One Hot Minute -väliinputoajalevyltä. Turha toivo. No, onhan noitakin maamme kamaralla soitettu jo useampaan kertaan. Konsertti oli selkeästi suunnattu yhtyeen uuden radiopopahtavan aikakauden ystäville. Nuori väestö onkin hämmästyttävän hyvin omaksunut bändin toisen tulemisen, kun kaltaiseni vanha kaarti on hellittänyt otettaan. Elämänmyönteinen Soul to Squeeze kuitenkin lämmitti mieltä.

Setin perusteella täällä jääräosastolla pahasti paitsioon jääneilla By the Waylla ja erityisesti pöhömittaisella Stadium Arcadiumilla on kuitenkin ansiokasta musiikkia, johon on syytä syventyä. Tosin on sitä turhanpäiväistä ryönääkin, kuten nyt soitetut laiska Can’t Stop ja uuden levyn rasittava Look Around -renkutus. Keikan ainoa lainakappale ei suinkaan ollut yhtyeen levyttämää Stevie Wonderin, Jimi Hendrixin tai Ohio Playersin tuotantoa vaan obskuurimmin julkaistu Neil Youngin countryrock-raita Everybody Knows This Is Nowhere.

Meluisa ja mukavan epämääräisenä edennyt keikka oli yllättävän eloisa ja riemastuttava. Napakan rennosti soittanut bändi tuntui nauttivan esiintymisestä ja sai otteisiinsa miellyttävää lennokkuutta. Rohkea antautuminen sekamuotoiseen jamitteluun, ahnas mekkalointi, sekoilu ja eritoten Flean kaikenkattava hassuttelu toivat mukaan yllätyksellisyyttä ja kaikuja nykyisyyttä rankemmin remeltäneestä menneisyydestä. Ikääntyneessä bändissä on yhä katupoikien railakasta asennetta.

Vaikka Red Hot Chili Peppersistä on kasvanut suuri stadion-nimi, sisäsiisti se ei vieläkään ole. Tämä ilmeni esimerkiksi Flean maailmojasyleilevästi liehittelevien kiitosten ja musiikin ylistämisen höystäminen lukuisilla kirosanoilla. Mutta yleisö otti vastaan kaiken riemulla, ja tämä heijastui myös bändiin. Kuten Flea välispiikissään sanoi: ”I’m smiling. I’m smiling because I’m looking at you motherfuckers.” Kyllähän tuo funkrock-setien touhu hymyilytti yleisössäkin.