Weekend Festivalin perjantai tarjosi stereotyyppimassoja, EDM-lapsineroja ja herrasmiehen nimeltä Calvin Harris.
Teksti: Anna-Maija Lippu, kuvat: Jari Lam
Weekend Festival 2014
Kyläsaari, Helsinki
15.–16.8.2014
On helmikuinen iltapäivä ja katson YouTubesta viime vuoden Weekend Festivalin Official Aftermovieta. Jäätäviä ihmismassoja hyppimässä samaan tahtiin, välkkyviä valoja, iloisia hymyjä ja David Guettan heiluva pottatukka. Olen kieltämättä vaikuttunut. Tänä kesänä olen itse yksi noista pomppivista päistä tuon suuryleisön joukossa. Ja paljastus tulee tässä: se kaikki todella näyttää samalta kuin aftermoviessa.
Mutta tuntuuko se samalta? Yhtä jännittävältä, yhtä eeppiseltä?
Astun ulos metrosta Kalasataman kohdalla ja tiedän, mitä odottaa. Ennen kuin ehdin edes listata näitä asioita päässäni, ne ovat jo silmieni edessä: neonvärisiä napatoppeja, kivipestyjä farkkushortseja vilkkuvine pakaroineen, lei-seppeleitä joko kaulassa, ranteessa tai päässä ja kasvoille vedettyjä uv-maaliraitoja. Pojat ovat joko ilman paitaa tai heidän yllään on armottomasti saksittu vaatekappaleen jäännös, joka paljastaa pumpatut lihakset. Päätä koristaa joko ananastukka tai snapback-lippis.
Tältä näyttää 90 prosenttia ihmisistä, jotka suuntaavat tarmokkaasti kohti Kyläsaarta. Ensin pysähdytään kuitenkin vain lähistölle, sillä siiderit ja lonkerot on luonnollisesti kitattava kurkusta alas ennen festivaalialueelle menoa.
Vaikka kyseessä on EDM-tapahtuma, päivä aloitetaan kotimaisella hiphopilla, se kun nyt on se toinen tavara mitä NRJ:llä koneellisen popin ohella soitetaan. Redrama heittää mukavan setin, mutta iltapäivän paahde uuvuttaa vielä yleisöä eikä energiataso nouse kummemmin. Mutta tämä koskee näköjään vain päälavaa. Saapuessani katsastamaan pienessä katoksessa olevaa WKND Stagea, ahkerimmat bailaajat pomppivat jo Jeremy Folderolin tahtiin. Suomalaisnuorukainen näyttää hädin tuskin peruskoulua käyneeltä, mutta meno vaikuttaa ammattimaiselta.
Kolmas lava on kauemmas, aivan veden ääreen asetettu Future Stage, jonka israelilainen Borgore saa liekkeihin. Herran setti on basso- ja hiphop-vaikutteisempaa, ja hän myös räppää itse – virkistävää vaihtelua pelkkiin ”Hands up! Now jump!” -huutoihin, jotka tuntuvat kattavan tiskijukkien koko keikanaikaisen sanavaraston. Borgorella on myös pari tunnetumpaa show-kikkaa hihassaan: Suomen lipun heiluttaminen ja skumpan suihkuttaminen yleisöön. Toimii.
Kello lyö kuusi ja tulee Martin Garrixin vuoro astua päälavalle. Hän on päivän odotetuimpia esiintyjiä. Vasta 18-vuotias hollantilainen dj nousi rymisten kovimpien tulokkaiden joukkoon viimevuotisella Animals-hitillään, joka soi Fredan Tivolissa varmaan vieläkin joka ilta. Uudempi single Helicopter ja Animals oletetusti saavat eniten villiintymistä aikaan, mutta kekseliäin ja yllättävin veto on Garrixin oma versio Lorden Tennis Court -kappaleesta. Huimaa kuulla raikasta poppia muuten niin tuhdin jytkytyksen lomassa.
En tiedä, onko kyseessä jonkinlainen EDM-artistien yhteinen kunnianosoituskäytäntö, mutta kaikki tuntuvat soittavan toistensa biisejä. Swedish House Mafiasta tutun Sebastian Ingrosson Reload– ja brittiduo Sigman Nobody To Love -kappaleita kierrätetään ahkerasti. Ja jos Martin Garrix sattui jäämään sisäänkäynnin jonohelvetin takia väliin, Animals ja Helicopter kuullaan vielä pariin otteeseen muiden soittamana.
Tästä syystä Afrojack ja Dimitri Vegas & Like Mike eivät jää erityisesti mieleen. Afrojackin setti on mitäänsanomatton: hän miksaa Calvin Harrisia kolmesti ratsastaen liikaa toisen aallolla. Jälkimmäisen esityksessä Suomen lippu heiluu taas, eivätkä tuuteista poksahtavat nauhavanat ja konfetit jaksa enää yllättää.
Illan pääesiintyjä on suloisesta nörttinuorukaisesta skottihurmuriksi kuoriutunut (kutsutaan myös ”löin läpi valtavirtaan ja minulle hankittiin stailisti” -ilmiöksi) Calvin Harris. Herralla on niin paljon laadukasta tuotantoa omasta takaa, että toivon hänen nojaavan sen varaan, koska se todellakin riittäisi.
Ilmoille kajahtaa kuitenkin Icona Popin I Don’t Care. Kyllä, mukaansatempaava kapinallis-anthem, mutta kuultu jo ainakin kerran tänään. Miksi, oi miksi et Calvin soita vanhoja helmiäsi kuten Not Alone tai You Used to Hold Me? Ja miksi et laula livenä, kun oma äänesi soi monissa biiseissäsi? Miehellä on mahdollisuuksia erottua enemmän joukosta, mutta hän ei käytä niitä.
Visuaalit ovat astetta näyttävämpiä kuin edellisten esiintyjien, mutta kuinka älyttömän spektaakkelisempia niistä välkkyvistä screeneistä enää saa? Calvinin omia hittejä alkaa – luojan kiitos – virtaamaan kaiuttimista. Summer on tietysti odotetuin hetki ja se onnistuukin, mutta vielä paremmalle tuulelle saa aina yhtä hilpeä Bounce.
Noniin, eiköhän se ollut tässä. On myöhä, sateen kastelemat vaatteet viilentävät epämukavasti ja Calvin on jo soittannut isoimmat kappaleensa. Väkeä alkaa astella pois päin. Mutta ei – mitä lavan suunnalta kuuluukaan? Sen täytyy olla, mutta eihän se ole mitenkään mahdollista… Sandstorm. Sand-vitun-storm. Calvin Harris soittaa meidän oman Ville Virtasen eli Daruden millennium-megahittiä. Hän tietää, mihin on tullut keikalle ja näyttää sen myös yleisölle mitä mahtavimpaan tapaan. Vasta nyt tuntuu todella jännittävältä ja eeppiseltä. Oi, Calvin!