Arviossa Felix Zenger: Won’t Say a Thing – Välillä on vaikea uskoa, että biisit ovat pääosin yhden miehen ääntelemiä

30.04.2011

”Beatboksaaja Felix Zenger on levynsä ansainnut. Hienolta ja äärimmäisen sympaattiselta mieheltä vaikuttavan Zengerin taidot antavat aihetta muuhunkin kuin eksoottisena vierailijana esiintymiseen”, kirjoittaa Heini Strand arviossaan.

Teksti: Heini Strand, kuva: Anton Sucksdorff

Felix Zenger: Won’t Say a Thing
Propsit

Sympaattinen beatboksaaja on albuminsa arvoinen.

Beatboksaaja Felix Zenger on levynsä ansainnut. Hienolta ja äärimmäisen sympaattiselta mieheltä vaikuttavan Zengerin taidot antavat aihetta muuhunkin kuin eksoottisena vierailijana esiintymiseen.

Zengerin debyytti on tiivis sekasotku urbaanin rytmimusiikin eri lajeista. Välillä on vaikea uskoa, että biisit ovat pääosin yhden miehen ääntelemiä. Ja vaikka ihmetystä herättävät kappaleet kuuntelisi kuinka monta kertaa läpi, jää kuulija yltä päältä ymmälleen. Esimerkiksi Connectin ja I Has a Dogin äänimaisemat kuulostavat ylimaallisilta pelkällä suulla tehdyksi.

Suurimmassa osassa biisejä äänessä on myös räppäri tai laulaja. Vierailijat tekevät biiseistä perinteisemmin ihmisäänellä kuljetettavia kappaleita. Monissa kohtaa vierailevat äänet vain vievät liiaksi huomiota itse artistilta. Miltei parhaiten toimivat kappaleet, joissa soi pelkästään Zengerin suu.

Yksi näistä on introna toimiva nimibiisi, joka olisi saanut kestää huomattavasti puoltatoista minuuttia pidempään. Zengerin taitoskaalaa esittelevä kappale virittää korvat hörölle ja innon piukealle. Seuraavana eetteriin pärähtää Warzone-kappale ja sen myötä Tuomo Prättälän soul-kiekaisut, jotka ovat jo huomattavasti tylsempää kuultavaa.

Clap Trapissa artistiin saattaa keskittyä, sillä vierailija P-Love pyörittää levyjä taustalla. I Has a Dog ja skitiksi typistetty Recharge ovat Zengerin oman ilmaisun ilotulitusta ja sellaisinaan suorastaan käsittämättömiä. Zenger taitaa suullaan niin elektrohopin kuin synkän housenkin. Kappaleet eivät pelkästään menettele vaan ovat genreissään täyttä tavaraa.

Kokonaisuutena levy on hivenen sekava ja liian laajalle alueelle sohiva. Zengerin suunsoitto on sen verran vivahteikasta ja muuntautuvaa, ettei sekään sido kappaleita riittävästi toisiinsa.

Vierailijoiden ammattimaisuus korostaa levyn ensiluokkaisuutta. Esimerkiksi räppärit Bahamadia ja Blu hoitavat hommansa hienosti. Redramakin kuulostaa kauniissa Concrete Lullabyssa pitkästä aikaa hyvältä.

Äänityksen laadusta täytyy kiittää Don Johnson Big Bandin Kari Saarilahtea, joka on miksannut ja tuottanut levyn. Saarilahti on siten merkitty introa ja skittiä lukuun ottamatta myös biisien tekijätietoihin.

Arvio on julkaistu Rumbassa 6/11

Lisää luettavaa